Kaksi miestä kävelee lapio, kaira ja mittatikku olallaan Kyyveden selkää kohden. Noin 100 metriä rannasta he pysähtyvät, laskevat työvälineet lumeen ja alkavat tottuneesti hommiin. Ensin mitataan lumenpaksuus, tänään se on noin 9 senttimetriä.
Sitten lapioidaan lumikerros pois ja annetaan kairan tehdä tehtävänsä. Kaksikon liikkeistä näkee, että tätä hommaa on tehty yhdessä ennenkin. Kaikki toimii kuin rasvattu koneisto ja työnjako on selvä: isä hoitaa mittauksen ja kirjauksen, poika kairaa.
Kun haukivuorelaiselta Kauko Naumaselta vuonna 1998 kysyttiin, haluaisiko hän ryhtyä vapaaehtoiseksi jäänpaksuuden mittaajaksi, mietti hän tovin. Illalla hän kysyi lukioikäiseltä pojaltaan Heikiltä, alkaisivatko he yhdessä tätä melko sitovaa tehtävää hoitamaan.
Mikä jottei tuumasi Heikki, ja sillä tiellä parivaljakko nyt 24 vuotta myöhemmin on.
Kairakin on yhä sama, jonka paikallinen ely-keskus aikoinaan antoi.
– Kolme kertaa kuukaudessa mittaukset tehdään, ja joka kerta kairataan kolme eri mittausreikää. Marras-joulukuusta yleensä huhtikuun lopulle saakka jäitä riittää mitattavaksi, Kauko Naumanen kertoo.
Äkkilaskemalta se tekee yli 1 000 kairanreikää jäähän näiden vuosien aikana.
Naumaset itse eivät ole kertoja laskeneet, vaikka tilastotiedoista ja niiden tuottamisesta pitävätkin. Etenkin isä Kauko on kunnostautunut luonnonilmiöiden mittaamisessa.
Samana vuonna kun Naumaset aloittivat jäänpaksuusmittaukset, aloitti Kauko myös mittaamaan sademääriä Ilmatieteen laitokselle.
– Joka aamu tarkistan sademäärän ja talvella lisäksi lumensyvyyden, hän kertoo.
Kirjahyllyssä on rivissä havaintovihkoja, joissa vuosien mittaustulokset ovat tallennettuna. Suomen ympäristökeskukselle ja Ilmatieteen laitokselle tiedot lähetetään heti mittauksen jälkeen netin kautta.
Kertaakaan näiden vuosien aikana mittaukset eivät ole jääneet tekemättä eivätkä tulokset ilmoittamatta. Jos Kauko ei ole ollut paikalla, on apuna ollut Heikki ja muutaman kerran myös naapuriapuun on turvauduttu.
Maailman pisimpään jatkuneet mittaukset
Suomessa on harvinaisen pitkät perinteet jään mittauksista.
Esimerkiksi Tornionjoen jäänlähtöä on seurattu järjestelmällisesti 1600-luvulta lähtien. Mistään muualta maailmasta ei näin pitkän ajan havaintoja ole jäistä saatavilla.
Maailmanlaajuisesti ainutlaatuiset tilastotiedot ja vuosisatojen pituiset mittaustiedot ovat kysyttyjä ilmastonmuutostutkimuksissa.
– Suomalaisia pitkiä aikasarjoja on hyödynnetty muun muassa Maailman ilmatieteen järjestön eli WMO:n, ja kansainvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n ja Baltic earth assessment report -raporttien tietotarpeissa, kertoo Suomen ympäristökeskuksen hydrologi Merja Pulkkanen.
Pulkkanen kertoo jääseurannan juurien ulottuvan Suomessa niinkin arkiseen asiaan kuin liikkuminen: Tornionjoki, josta pisimmät tiedot jäänlähdöstä ovat peräisin, oli 1600-luvulla tärkeä kauppapaikka, jonka yhteydet katkesivat keväisin jäänlähdön aikaan. Tästä syystä jäätä oli tärkeää alkaa seurata.
Järvissä puolestaan jäillä ja niiden lähdöllä oli merkitystä sisävesiliikenteelle, joten niitä on seurattu 1800-luvun alkupuolelta lähtien.
Tällä hetkellä Suomen ympäristökeskuksella on jäänseurantaa melkein viidelläkymmenellä havaintoasemalla eri puolella maata. Pääasiassa havaintoja tekevät vapaaehtoiset, jotka saavat vaivannäöstään pientä havaintopalkkiota.
Pulkkanen vastaa tällä hetkellä Suomen ympäristökeskuksella jäähän liittyvästä seurannasta ja hän tuuraa parhaillaan ympäristökeskukselta virkavapaalla olevaa hydrologi Johanna Korhosta. Korhonen teki kolme vuotta sitten väitöskirjan talvi- ja kevätkauden hydrologisista pitkäaikaismuutoksista Suomessa.
Toisin sanoen hän tutki sitä, mihin aikaan jäät ovat vuosisatojen aikana tulleet järviin, mihin aikaan ne ovat keväisin lähteneet sekä jäänpaksuudessa tapahtuneita muutoksia. Väitöskirjan tiedot perustuvat Suomen pitkiin jää- ja virtaama-aikasarjoihin.
Kiihtyvä muutos 2000-luvulla
Korhosen tutkimuksista kävi ilmi, että etenkin viime vuosikymmenten aikana jäätyminen on myöhentynyt, jäidenlähtö aikaistunut samoin kuin jääpeitekausi lyhentynyt.
Esimerkiksi Näsijärven aikaisin jäätymispäivä tilastojen mukaan on tapahtunut vuonna 1891, jolloin järvi jäätyi lokakuun 25. päivä. Myöhäisin jäätymisajankohta puolestaan on helmikuun lopulla vuonna 2020. Keskiarvoja verratessa Näsijärven jääpeitteinen aika on lyhentynyt vajaan parin sadan vuoden aikana yli kuukaudella. Syynä on ilmaston lämpeneminen.
Viime vuosikymmeninä muutokset ovat tulleet entistä selvemmiksi.
Aivan niin kuin Naumasetkin ovat Kyyvedellä havainneet 24 mittausvuoden aikana.
– Kokonaisjäänpaksuus on pysynyt suurin piirtein samana, mutta teräsjään eli vahvan jään osuus on pienentynyt jonkin verran. Jäät myös tulevat pikkuisen myöhemmin ja lähtevät keväällä aiemmin, eli jääkausi niin sanotusti on lyhentynyt, Heikki Naumanen kertoo.
Vettä kengässä, mutta mittausta ei keskeytetä
Tänä vuonna maaliskuun lopun lukemaksi Kyyvedeltä ilmoitetaan 64 senttiä jäätä, josta suurin osa on kohvaa, eli jäätynyttä sohjoa. Tämä on suuntaus, johon Naumaset ovat törmänneet viime vuosina.
Tämä on myös suuntaus joka tuli esille Johanna Korhonen väitöstutkimuksessa: hyvin kantavan teräsjään syntyminen on jo nyt aikaisempaa epävarmempaa, ja kun ilmasto lämpenee ennusteiden mukaan, kohvajää korvaa entistä enemmän teräsjään.
Se tietää entistä heikompia ja arvaamattomampia kelejä jäällä liikkujille tulevaisuudessa.
Heikki ja Kauko Naumanen ovat harvinaisen vähän tippuneet heikkoihin jäihin siihen nähden miten paljon he jäällä liikkuvat.
Heikki harrastaa retkiluistelua, hiihtoa ja pyöräilyä Kyyvedellä, ja vain kerran hän on tipahtanut jäihin. Vettä oli tipahtamispaikalla vyötäröön asti ja mies selvisi omin avuin ylös.
Kauko ei varsinaisesti ole jäihin tipahtanut, mutta yksi kommellus on vuosien varrelta jäänyt miehen mieleen. Se tapahtui joku vuosi sitten jäänpaksuusmittauksissa.
– Kohvajään ja teräsjään välissä oli silloin paljon vettä. Viimeisellä reiällä tein mittausta, kun kohvajää petti ja luisuin jääkerrosten väliin. Nousin ylös, kaadoin vedet kengistä, tein merkinnät vihkoseen ja kävelin kotiin, Naumanen muistelee nauraen.
Naumasille jäänpaksuuden ja sademäärien mittaukset ovat sydämen asia, mutta numeroa siitä ei tehdä. Kun Heikki Naumasen työkaveri viime joulukuun alussa kysyi, onko miehelle myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali, oli Naumanen ihan ihmeissään.
Paikallislehdessä oli julkaistu itsenäisyyspäivän mitalien saajat, ja siellä Naumasen tiedot komeilivat.
– Piti ihan vielä netistä tarkistaa, että onko tällainen varmasti myönnetty.
Koronan vuoksi mitalia ei pystytty ajallaan toimittamaan, mutta maaliskuun viimeisen jäänpaksuusmittauksen yhteydessä Etelä-Savon ely-keskuksen vesitalousasiantuntija Tarmo Muuri luovutti kunniakirjan ja mitalin Naumaselle. Juhlapuheessaan Muuri kiitteli Naumasta pitkäjänteisestä työstä kaikissa olosuhteissa.
Ja pitkäjänteinen työ Kyyvedellä jatkuu tulevinakin talvina.
– Ei meillä tarkkoja suunnitelmia tämän suhteen ole, mutta kyllähän tämä jatkuu, toteavat isä ja poika Naumanen vaatimattomaan tyyliinsä.
Voit keskustella aiheesta 4.4. klo 23.00 saakka.
Lue lisää:
