KUOPIO Maailmanhistorian melskeet erottivat Irja Boikovan lapsuutensa kotisaaresta Iivarinsalosta lähes 90 vuodeksi. Ystäviensä ansiosta hän pääsi kuitenkin vielä kerran katsomaan lapsuudenmaisemaansa.
Iivarinsalossa on pursiseuran tukikohta, joten tunnin venematka on kipparille tuttu. Tällä kertaa matkassa on kuitenkin jotakin erityistä.
Veneen kajuutassa istuu Irja Boikova, pian 95-vuotias rouva. Hänen olemuksensa on jännittynyt. Kun vene ohittaa yhä uusia saaria, Irjan katse hakeutuu horisonttiin.
– Iivarinsalo näkyy, sanoo sitten venettä ohjaava Janne Jansson.
Irja Boikova tunnistaa näkymän heti. Hän henkäisee, sitten silmiin syttyvät tähdet. Yhdeksän vuosikymmentä elämää kelautuu lähtöpisteeseen. Tämä on ensimmäinen kerta 88 vuoteen, kun Irja näkee lapsuusmaisemansa.
Iivarinsalon nykyinen pursiseuran talo on paikka, jossa Irja vietti elämänsä ensimmäisiä vuosia. Siellä asuivat vanhemmat Ville Antikainen ja Seliina Pennanen, sekä lapset Irja, Toivo ja Uuno.
Elämä oli niukkaa ja isä-Ville päätti lähteä hakemaan parempaa tulevaisuutta Amerikasta. Ammatiltaan hän oli muurari. Vaimon ja lapset hän lupasi hakea mukaansa, kunhan raha-asiat järjestyisivät. Ville jäi kuitenkin yksin Amerikkaan, ja vaimo Seliina lähti miehensä perään.
Perheen lapset jäivät Suomeen, ja koska he eivät voineet elää keskenään Iivarinsalossa ilman aikuisia, heidät sijoitettiin sukulaisten luo. Irja muutti Maaningalle tätinsä luokse.
Pursiseuran kommodori Janne Jansson laskee Julia-veneensä vaimonsa Railin avustuksella tottuneesti Iivarinsalon isoon laituriin. Saari on nykyisin Kuopion Pursiseuran rentoutumispaikka, jota käyttävät ahkerasti myös muut Saimaan alueen veneilijät. Sen tukikohta on Irja Boikovan vanha kotitalo, josta hän lähti maailmalle 88 vuotta sitten.
Irja pääsee ikäisekseen ketterästi veneestä laiturille. Myös matka mäen päällä olevaa punaiseksi maalattua taloa kohden sujuu rivakasti. Tähdet Irjan silmissä ovat saaneet ilon ja liikutuksen sävyjä, ääni on iloinen ja nuorekas.
– Kyllä täällä on ihan uutta. Mikään ei ole kuin ennen. Kaikki on mennyt uuteen suuntaan.
Irja Boikova katsoo ulos entisen kotitalonsa ikkunasta ja huokaa.
– Sireenit ovat hienoja tuossa ikkunan alla. Kaunista on.
1930-luvulla tuhannet amerikansuomalaiset lähtivät rakentamaan uutta onnelaa Neuvostoliittoon. Monelle se oli elämän pahin virhe. Sosialistinen unelma päättyi kuolemaan Stalinin hirmuvallan alla.
Neuvostoliittoon päättivät suunnata myös Irjan vanhemmat. Viisumiongelmien vuoksi lähtö viipyi vuodesta toiseen. Kun muutto lopulta koitti, Irja sisaruksineen oli ehtinyt jo murrosikään. Lähtö outoon maahan Suomesta ei enää välttämättä ollut kovin mieluisaa. Näistä vaiheista on kirjoittanut Tauno Karjalainen sukukirjassaan Juuret Iivarissa.
Toisen maailmansodan aikana nuori Irja asui suurtaistelujen näyttämöksi joutuneessa Kurskissa. Siellä hän toimi kahden ruokalan kirjanpitäjänä ja avioitui Vladimirin kanssa.
– Hyvä mies se oli, ei riidelty eikä hän ryypännyt, Irja muistaa.
Aviomies ja pariskunnan ainoa poika menehtyivät kuitenkin jo varhain, ja Irja päätyi asumaan Petroskoihin Seliina-äitinsä kanssa.
Vuonna 1990 presidentti Mauno Koivisto antoi lausunnon, joka muutti Irja Boikovan elämän vielä kerran. Presidentti totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Tämä avasi inkerinsuomalaisille ja muille suomalaista syntyperää oleville mahdollisuuden palata takaisin synnyinmaahansa. Irja palasi Suomeen äitinsä ja Toivo-veljensä kanssa.
Irja asettui Kuopioon, jossa hän nykyäänkin asuu lähes 95-vuotiaana Vanhustenkotiyhdistyksen talossa Männistössä. Lapsuuden kotisaari samassa kaupungissa oli kuitenkin jäänyt näkemättä uudelleen. Kotipaikka oli siirtynyt uuteen omistukseen, ja siellä käyminen oli pitkän venematkan takana.
Eräänä päivänä kuopiolainen Seppo Rossi ja maaninkalainen Veli Nykänen keksivät kuitenkin tarjota ystävälleen unohtumattoman elämyksen. Kuopion Pursiseuran avulla he lähtivät käyttämään Irjaa vielä kerran Iivarinsalossa, hänen rakkaissa varhaislapsuutensa maisemissa.
Irja Boikova kiertää katselemassa lapsuutensa kotitaloa. Vanhat hirsiseinät ovat edelleen hyvässä kunnossa, samoin lattiat. Väliseiniä on purettu.
Ilman ystäviä ja pursiseuraa Irja tuskin olisi enää päässyt näkemään Iivarinsaloa. Hän onkin matkasta kiitollinen.
– Kyllä minä olen nyt onnellinen, ihan nuorrun. Ei kotona ole mukava yksinään kököttää.
Vaatii hieman totuttelua, kun kaikki on ympäristössä erilaista kuin Irjan lapsuudessa. Mutta se ei haittaa rouvaa.
– Niinhän minäkin olen muuttunut toisenlaiseksi, en minä ole enää entisenlainen. Hieno reissu. Minä tykkään, hän innostuu.
Silmien loisto syventää hymyn lempeäksi nauruksi. Kotiin on nyt hyvä tulla.
