Asun Helsingin Kalliossa, vuonna 1907 rakennetussa talossa. Olen asunut samassa paikassa pian 15 vuotta, ja olen kroonisesti kiinnostunut kotitaloni historiasta.
Keitä näissä huoneissa eli ennen minua?
Kuka on astellut lautalattioilla, joita kutsun omikseni? Onko joku polttanut erkkerissäni tupakkaa ja katsellut katulampun valossa tanssivia lumihiutaleita? Millaista oli ison perheen arki hellahuoneessa, joka nyt on teinityttäreni huone? Mitä jos joku on kuollut olohuoneessani – tai syntynyt!
Tiedän, että vielä 80-luvulla osa talon asukkaista kävi käytävällä vessassa, sillä kaikissa huoneistoissa ei ollut kylpyhuonetta. Oliko käytävissä illalla jonoa ja ihmisillä hammasharjat käsissä?
Remontin yhteydessä lattianraoista löytyi vanhoja sanomalehtiä ja viiden pennin kolikko vuodelta 1917. Ihan mahtavaa, että joku on pitänyt näitä samoja huoneita kotinaan sata vuotta sitten.
Neljännen kerroksen ikkunasta syöksyi sisään palopommi
Taloyhtiössämme on noin 80 asuntoa. Asunnot ovat pieniä. Ennen talossa asui sata lasta, nyt ehkä viisi. Olen lukenut historiikista, että vuoden 1940 syysyhtiökokous pidettiin pommisuojassa, ja samana vuonna kaksi johtokunnan jäsentä kuoli rintamalla. Asun kolmannessa kerroksessa. Neljännen kerroksen ikkunasta syöksyi sisään palopommi helmikuun 1944 pommituksissa. Ikkunat säpäleinä, tulipalon lieskat ilmoilla, Kallion kirkko jykevänä talomme vieressä todistamassa sodan hulluutta…
Vuoteen 1961 asti taloamme lämmitettiin puilla. Syksyisin kuorma-auto ajoi halkolastin kadulle ja siitä kukin kantoi halot ja klapit kellarikoppiinsa. Pyykkejä kuulemma kuivattiin talvella vintillä, kuudennessa kerroksessa. Ei ollut aktiivirannekkeita mutta oli arkiliikuntaa.
Kotitaloni historian kautta asetun itse osaksi virtaa, josta kasvava kaupunki rakentuu: meistä kaikista, jotka muuttavat tänne ja asettuvat taloksi. Voimme olla sukupolvien ketju, vaikka emme ole sukua toisillemme.
Kotiseudulla Kuusamossa on tuttuja, jotka asuvat viidennessä polvessa saman järven rannalla. Yksi kaveri osti hiljattain hirsisen kotitalonsa ja muutti sinne. Se ei ole jämähtämistä, vaan elämän jatkamista.
Kaupungissa asumisen ei tarvitse merkitä nimettömyyttä, historiattomuutta, tai sitä, ettei kuulu joukkoon
Itse olen iloinen, että kaupungissakin voi halutessaan tuntea yhteenkuuluvuutta menneiden sukupolvien kanssa. Voi tehdä sukututkimuksen sijaan talotutkimusta tai lukea kirjoja, jotka sijoittuvat kotikulmille (esimerkiksi Kjell Westön Missä kuljimme kerran, kuin suora lähetys historiasta).
Kymmenen vuotta sitten järjestimme taloyhtiössämme satavuotisjuhlat. Kaupungissa asumisen ei tarvitse merkitä nimettömyyttä, historiattomuutta, tai sitä, ettei kuulu joukkoon. Maaltamuuttoa ja kaupungistumista pidetään usein kertomuksena juurettomuudesta. Se on paljon muutakin.
Lähiöillä, taloilla ja kaupunginosilla on historia, jonka tunteminen tuo sävyjä ja syvyyttä omaan olemiseen. Milloin rakennettiin Lauttasaaren silta, millaisia olivat 50-luvun kesät Kallahden rannoilla, onko Espoon metsissä ollut susia? Kuka asui sinun kodissasi 10, 20, 30 tai sata vuotta sitten? Kannattaa ottaa selvää. Tärkeintä historiaa on arjen historia. Se auttaa ymmärtämään olosuhteita, joissa historia tapahtui. Kerro, mitä kaikkea olet nähnyt, makuuhuoneen seinä tai lähimetsä!
Nykyään tulevaisuuden historia rakentuu esimerkiksi naapurustojen Facebook-ryhmissä. Toivottavasti joku tallentaa jälkipolville näitä keskusteluja – taloyhtiö on muutakin kuin putkiremontit ja hissikiistat.
Talomme historiikista selviää, että sata vuotta sitten asuinpinta-alaa oli noin 7,5 neliötä asukasta kohti. Nykyään ahtaaksi asuviksi määritellyillä lapsiperheillä on Helsingissä keskimäärin 17 neliöitä per henki, ja lehdissä kerrotaan ikään kuin uutisena, että ”Helsingin keskusta vetää lapsiperheitä”. Niin se veti ennenkin! Naapuri kertoi, että hänen asuntonsa entisillä asukkailla oli tapana kantaa hetekat päiväksi vinttiin. Näin iso perhe mahtui pieneen kotiin.
Hyytävämpää on ajatella lapsikuolleisuutta: 1900-luvun alun Helsingissä noin 170 lasta tuhannesta kuoli ensimmäisen ikävuotensa aikana. Miten paljon surua, itkua ja kaipausta tiivistyneenä näihinkin seiniin.
Kivitalon historia viehättää minua, koska se on niin konkreettista. Pyykkejä, lapsia, halkoja, velkaantumista. Samalla saa sitä, mitä historia aina tarjoaa: perspektiiviä. Työläisyhteiskunnan menneeseen arkeen kurkistaminen saa miettimään, onko esimerkiksi Suomen jakautuminen todella viime aikojen ilmiö.
Ei kaikki ole muuttunut. Omassa taloyhtiössäni ratkottiin 1937 esimerkiksi kiistoja radion äänekkyydestä verrattuna pölynimurien ääniin. Lopulta johtokunta linjasi, että ”pölynimijää” käytetään vain aamupäivisin, niin että radiota voi kuunnella iltaisin.
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja ja yrittäjä, joka maksaa itselleen omasta yrityksestään vaihtelevaa palkkaa. Motto: oma työhuone, omat rahat.
