Hautausmailla loimuaa pyhäinpäivänä päättymätön kynttilämeri.
Varjoihin katoavat muistomerkit, joille kukaan ei tuonut kynttilää.
Alueilla, kuten Etelä-Pohjanmaalla, missä pyhäinpäivän hautausmaaperinteet elävät vahvoina, valoton muistomerkki voi tuntua murheelliselta, vainaja unohdetulta.
Urheiluseurat ja seurakunnat tarjoavat sosiaalisessa mediassa ainakin Etelä-Pohjanmaalla palveluja, joissa joku voi käydä sytyttämässä kynttilän haudalle, jos se ei ole itselle ole juuri pyhäinpäivänä mahdollista.
Surututkija ja pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas Helsingin Yliopistosta ei tunnista ilmiötä muualta Suomesta.
Vaikka perinteet ovat yhä voimissaan, ne myös uudistuvat nopeasti.
– On tärkeää muistaa vainajia, mutta se ei tarkoita, että haudalla pitäisi palaa kynttilä, sanoo Auli Vähäkangas.
Voi valita elävät
Kirjailija ja toimittaja Heli Karhumäki on syntynyt ja kasvanut pohjalaisten perinteiden kanssa.
Työssään, muun muassa entisenä Sana -lehden päätoimittajana ja Lapuan seurakunnan tiedottajana, hän pohtinut myös vainajien muistamisen traditiota.
Karhumäki tunnistaa olotilan, jossa omatunto vähintään vaimeasti kolkuttaa, jos hautausmaakierros jää pyhäinpäivänä tekemättä.
– Moni hyvä tapa lähtee siitä, että siinä on kaunis ajatus, mutta vähitellen se muuttuu velvolisuudeksi ja tuntuu pahalta, jos haudalle ei lähde käymään.
Siksi Karhumäki on pyrkinyt tuomaan esiin muitakin tapoja.
- Jos tulee valinnan paikka, eikä huvita lähteä kylmän kiven ääreen suremaan, voi valita elävät ja muistella heidän kanssa.
Muisteleminen on tärkeää
Vainajien muistamisen perinnettä tuulettaa Suomen monimuotoistuminen.
Lisäksi tuhkauksen yleistyminen hautausmuotona luo uusia perinteitä; kaikilla vainajilla ei ole muistomerkkiä minne kynttilä sytyttää.
Ja vaikka olisikin, poismenneitä voi olla luontevampi muistella muualla – paikassa, johon liittyy yhteisiä muistoja.
Suruprosesseja tutkittaessa esiin nousi erityisesti yksi paikka, jossa kuollutta läheistä usein muisteltiin, kertoo Auli Vähäkangas.
– Aika monelle suomalaiselle mökki on tärkeä.
Kuolleiden läheisten muistamisessa rituaalit ovat suomalaisille tärkeitä. Hautausmaakäyntin rinnalle syntyy omia, persoonallisia tapoja.
– Niissä ei useinkaan ole samaa kaavaa ihmisten välillä, muistuttaa Vähäkangas.
Muisteleminen tavalla tai toisella on useimmille tärkeää.
Nykyään puhutaan surutyön sijaan mielummin suruprosessista. Sureminen ei ole tietyn aikaan kestävä suorite, työ, vaan kulkee mukana läpi elämän.
– Menetystä ei tarvitse unohtaa, mutta asiat tekevät siitä erilaisen ajan myötä.
Kaikkine virheineen
Surututkija Auli Vähäkankaan mukaan vainaja halutaan muistaa sellaisena kuin hän oikeasti oli, persoonana. Tämä näkyy myös hautausmailla, jotka ovatkin Auli Vähäkankaan seuraava tutkimuskohde.
Siinä, missä vanhoissa hautakivissä mainitaan esimerkiksi vainajan ammatti, nyt kuollut harvoin halutaan muistaa työstään.
– Kivet kertovat usein enemmän persoonasta, harrastuksista.
Sama pätee muistokirjoituksiin, niissäkin korostuu perhe ja persoona. Vainaja halutaan muistaa isänä, äitinä, perheenjäsenenä.
Entä saako vainajaa muistella pahalla?
– Perheelle on tärkeää, että vainaja muistetaan sellaisena kuin hän oli. Muistotilaisuudessa on perinne, että siellä ei puhuta vainajasta pahaa.
Suruprosessin kannalta on kuitenkin tärkeää, ettei ihmisestä kuoleman jälkeen tule virheetöntä.
- Se kuuluu prosessiin. Jos muistellaan vain kiiltokuvaihmistä, surua ei pystytä käymään kunnolla läpi.
Ei paineita muistamisen tavoista
Myös Heli Karhumäki kipuli varhaisessa keski-iässä menehtyneen äitinsä kuoleman jälkeen.
– Nostin hänet jalustalle, ihailin. Syytin itseäni kaikista riidoista mitä meillä oli ollut.
Kuitenkin on vääjämätöntä, että jokainen joskus loukkaa ja tuottaa pettymyksiä.
Karhumäki muistaa hetken kun häneltä kysyttiin: Oletko varma, että äitisi olisi halunnut olla virheetön ja täydellinen? Ehkä hän haluaisi tulla muistetuksi tavallisena äitinä, joka joskus oli myös ikävä?
– Se oli hirveän hoitava ajatus. Se, että annan äidin olla kokonainen, valoineen ja varjoineen ja sellaisena rakastaa.
Miten Heli Karhumäki itse toivosi tulevansa muistetuksi?
- Ainakin toivon, ettei tule painetta siitä, miten tulee muistaa.
- Parasta että kokoontuisivat omien rakkaitensa kanssa ja suuntaisivat rakkauden heihin, jotka vielä ovat elossa.
Aiheesta voi keskustella sunnuntaihin 6. marraskuuta kello 23 asti.
Enemmän aiheesta:
