Olen viime viikkoina kuunnellut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa Antti Holman lukemana. Olin lukenut teoksen teini-ikäisenä, koska isoisäni lupasi minulle tehtävän suorittamisesta sata markkaa. Tuon valtavan teoksen lukeminen tuntui mahdottomalta, sillä en juuri koskaan lukenut kirjoja. Mutta tarvitsin rahaa. Kesälomalla sitten loikoilin sängyssäni ja luin.
Teoksen kieli vaikutti minuun voimakkaasti. Vuosia myöhemmin muistin kirjasta enää omat vihan tunteeni ja sen miten kirjan kannet suljettuani tunsin kirjallisen kielen tulevan minusta ulos kuin olisin hetkeksi muuttunut toiseksi ihmiseksi. Ja muutuinkin. Poliittinen tietoisuuteni heräsi Väinö Linnan ansiosta.
Väheksymällä kulttuurialaa ja vaikeuttamalla sen saavutettavuutta ihmisiä yritetään pitää erossa vallankäyttöä haastavasta kriittisestä ajattelusta.
Kirja-ala on vaikeuksissa, lukutaito heikkenee ja eriytyy ja koronavuodet ovat rankaisseet erityisesti esittävien taiteiden alaa. Samaan aikaan perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra ilmoitti Ylen puheenjohtajatentissä kulttuurin olevan ylellisyyttä.
Aivan syystäkin Purran lausahdus loukkasi ja raivostutti kulttuurialalla toimivia. Vastalauseiden joukosta minuun teki vaikutuksen Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen haastattelu, jossa hän ehdotti kielen ja kulttuurin vaalimisen olevan myös maanpuolustusta.
”Kynä kädessä isänmaan puolesta”, haastattelun minulle lähettänyt ystäväni kommentoi. Se sai minut pohtimaan: kun Venäjän hyökkäyssodan ja Suomen Nato-jäsenyyden seurauksena sotilaalliset kysymykset ottavat yhä enemmän tilaa yhteiskunnassa, kannattaako kirjallisuuden olemassaoloa perustella kansallisella turvallisuudella?
Kirjallisuudesta saa kyllä tehtyä turvallisuuspoliittisen kysymyksen. Ihmisten turvallisuushan on riippuvainen taiteesta.
Samalla kun jaettu kulttuurinen kokemus synnyttää kansallisuuden tuntua, kirjallisuus ja muut taiteet ovat väylä vääryyksien osoittamiseen ja oikeuden vaatimiseen.
Väheksymällä kulttuurialaa ja vaikeuttamalla sen saavutettavuutta ihmisiä yritetään pitää erossa vallankäyttöä haastavasta kriittisestä ajattelusta.
Taiteesta tulee turvallisuuspolitiikkaa myös silloin, kun sen nähdään uhkaavan valtion turvallisuutta. Kieltämällä, rajoittamalla tai ohjailemalla taidetta nujerretaan kansalaisyhteiskuntaa.
Kirjallisuudella ei voi puolustaa valtionrajaa vihollista vastaan, mutta sanat voidaan laittaa palvelemaan sotilaallisia tavoitteita.
”Kynän ja miekan pitää totaalisessa sodassa toimia aina yhdessä”, Keijo K. Kulha kirjoittaa vuonna 2021 sotapropagandaa käsittelevässä teoksessa.
Vuonna 1937 Suomessa perustettiin propagandaliitto ja sen jäseniä olivat muun muassa Olavi Paavolainen ja Mika Waltari.
Vuonna 1941 toimintansa aloittaneessa valtion tiedotuslaitoksessa työskenteli 600 opettajaa, toimittajaa ja kirjailijaa propagandatehtävissä.
Eino Leino kirjoitti runoja, jotka sopivat ilmaisemaan jo toista vuotta jatkuvan hyökkäyssodan tuntoja: ”näät Moskova pettää, on pettänyt ennen, ja pettävi tuhanten vuosien mennen.”
Kirjallista taitoa tarvitaan, koska on todennettava sodan kokemus tuleville sukupolville. On nostatettava mielialaa ja tarjottava lohtua. On vahvistettava taisteluhalua ja sietokykyä sankaritarinoiden ja viholliskuvien avulla.
Sodan jälkeen taide pitää yllä sodan muistoa. Toisinaan taideteos on ainoa tapa tavoitella totuutta.
Sotilaallinen valta nojaa muun muassa perinteisiin sukupuolirooleihin ja voimankäyttöön, joten on hyvä olla varuillaan, kun sotilaalliset ihanteet valuvat siviilitilaan.
Ville Hytösen ajatus siitä, että sotilaalliset keinot eivät ole ainoa tapa puolustaa maata, on oivaltava. Kulttuurin maanpuolustuksellisen roolin kääntöpuolena on se, että itse kulttuuri, kuten mikä tahansa muukin yhteiskunnan osa-alue, voi hiljalleen militarisoitua ja alkaa palvella sotilaallisia tavoitteita.
Sotilaallinen valta nojaa muun muassa perinteisiin sukupuolirooleihin ja voimankäyttöön, joten on hyvä olla varuillaan, kun sotilaalliset ihanteet valuvat siviilitilaan.
Sodalla on sen totaalisen luonteen takia taipumus syrjäyttää kaikki vähäpätöisempänä pidetyt asiat.
Vuosien saatossa olin unohtanut Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvaamat julmat teloitukset, toistensa päälle kasatut ruumiit ja vankileireillä kuravelliä juovat luurangoiksi laihtuneet ihmiset. Linna kirjoitti häviäjän tarinaa, joka sisällissodan jälkeen vaiennettiin.
Sodalla on sen totaalisen luonteen takia taipumus syrjäyttää kaikki vähäpätöisempänä pidetyt asiat. Siksi kirjallisuuden ja maanpuolustuksen liitto voi uhata taiteen vapautta ja sen tekemisen käytännön mahdollisuuksia. Silloin kieli militarisoituu, isänmaallisuudesta tulee kirjallinen ansio ja epäsuosittujen näkökulmien ilmaiseminen on kirjailijalle vaarallista.
Jos kirjallisuuden tulee palvella jotakin, niin kaikkea elävää. Tämä vaatii valtarakenteiden kritiikkiä, ei niiden kielelle antautumista.
Susanna Hast
Kirjoittaja tutkii työkseen kielen militarisoitumista ja kirjoittaa toista romaaniaan.
Kolumnista voi keskustella 21.4. kello 23.00 saakka.
