Mikä saa toisen ihmisen lähestymään toista ihmistä törkeillä, henkilökohtaisuuksiin menevillä viesteillä? Tai jopa lähettämään uhkaavaa tekstiä – peräti tappouhkauksia?
Sitä on viime aikoina jouduttu jälleen pohtimaan suomalaisessa urheilussa.
Jääkiekon SM-liigajoukkue Ilveksen urheilujohtaja Timo Koskela kertoi viikonloppuna, että seura on tehnyt rikosilmoituksen, koska Ilves-pelaaja oli saanut tappouhkauksen, joka koski myös pelaajan perhettä.
Ylen NHL-toimittaja Tommi Seppälä kirjoitti, miten kyseinen tappouhkaus oli vain jäävuoren huippu, eikä yleinen käytöstapojen puute valitettavasti rajoitu kaukaloon.
Pelityylillään usein vastustajien ihon alle pääsevä TPS:n hyökkääjä Markus Nurmi päätti syksyllä jakaa, millaista törkyä hän on joutunut vastaanottamaan:
”Tapa ittes”
”Moro homo pidä pää ylhäällä sut hakataan paskaksi”
”Sä olet niin ylimielinen paska! Kuole pois!”
HJK:n urheilujohtaja Vesa Mäki joutui seuran päävalmentajajupakan vuoksi rajun kritiikin kohteeksi. HJK:n mediatilaisuudessa Mäki totesi olevansa työpaikassa, jossa paineet ja kritiikki kuuluvat asiaan. Sitten hän kuitenkin teki hätkähdyttävän paljastuksen:
– Eniten häiritsee, että sen seurauksena olen saanut viha- ja uhkauspostia. Se on häirinnyt jopa perheeni elämää.
Uimari Ida Hulkko kertoi viime keväänä Ilta-Sanomille, miten oli joutunut vihaviestien tulvan kohteeksi julkaistuaan Instagramissa humoristisen videon uima-asussa.
Hulkon saamissa palautteissa on ollut huorittelua ja ilmoitettu tämän halventavan naisurheilua sekä edistävän raiskauskulttuuria.
Suomalainen huipputuomari Mohammad Al-Emara avasi äskettäin Ylelle jalkapallossa nähtyä asennemuutosta.
– Se, millaista vihapuhetta erotuomarit kohtaavat netissä, on ihan järkyttävää. Minulle ei tulisi mieleenkään perustaa Instagram-tiliä. Minua ei kiinnosta saada joka matsin jälkeen tappouhkauksia.
Esimerkkejä riittäisi loputtomiin.
Viha- ja uhkausviestit eivät rajoitu vain sosiaaliseen mediaan. Ne eivät rajoitu tiettyihin lajeihin tai kansallisuuksiin. Niiden kohteeksi joutuvat niin pelaajat, urheilupomot, valmentajat, erotuomarit kuin fanit.
Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Se on kuitenkin kärjistynyt ja noussut viime aikoina jälleen vahvasti pinnalle myös Suomessa.
Surullisen ilmiön paisumisessa ainakin kaksi isoa syytä
Helsingin yliopiston viestinnän dosentti Janne Matikainen on perehtynyt muun muassa digitaaliseen mediaan.
Hän sanoo, että urheilussa, etenkin joukkueurheilussa, on ollut aina vahva me vastaan te -asetelma. Fanien samaistuminen joukkueeseensa on vahvaa.
Urheilukatsomoissa kielenkäyttö on ollut railakasta iät ja ajat. Sekin kertoo, ettei ilmiö ole uusi.
– Voidaan ajatella, että yleinen yhteiskunnallinen keskusteluilmapiiri on muuttunut. Voi olla, että sitä muutosta korostetaan julkisuudessa liikaakin, mutta on selvää, että se on muuttunut, Matikainen aloittaa.
– Varmasti se valuu myös urheilun seuraamiseen. Kommentoinnista ja kielenkäytöstä tulee entistä aggressiivisempaa ja kärjekkäämpää.
Aiemmin törkeyksiä huudeltiin kenttien laidoilla, mutta nykyisin ne dokumentoituvat sosiaalisen median kautta. Riippuen käytetystä kanavasta, vihaviestit voivat myös päätyä kaikkien nähtäville. Somen ansiosta törkyviestien lähettäjillä on mahdollisuus kohdistaa viestinsä henkilöille, joita he eivät muuten tavoita.
Toinen iso syy ilmiön kärjistymiselle löytyy sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista. Vihapuhetta voi julkaista nimimerkkien takaa.
– Tämä on yksi selkeä piirre, joka liittyy viestintäympäristöön ja -välineeseen. Sekin tunnetaan jo 1970-luvulta, kun tulivat ensimmäiset sähköpostit. Jo silloin oli havaittavissa aggressiivista puhetta.
– Varsinkin, jos ollaan anonyyminä, se tuo sellaista suojaa, että sanotaan eri tavalla kuin sanottaisiin kasvokkain.
Tältä osin tutkijat ovat kokeneet myös yllätyksen, koska aiemmin ajateltiin, että ilmiö liittyy etenkin anonymiteettiin.
– Sosiaalisessa mediassa ollaan paljon myös omalla nimellä, mutta saatetaan silti olla aggressiivisia toisia kohtaan. Se näyttää liittyvän yleisesti siihen välineeseen, kun ei kohdata kasvotusten.
Matikainen siis niputtaa ilmiön kärjistymisen kahteen isoon teemaan. Toinen liittyy välineeseen ja viestintäympäristöön. Toinen pohjautuu yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, joka näyttää suosivan entistä enemmän aggressiivista viestintää.
Useimmiten viha- ja uhkausviestejä tulee esimerkiksi julkisten sosiaalisen median kanavien kautta. Sen sijaan esimerkiksi HJK:n Vesa Mäki kertoi saaneensa fyysistä koskemattomuutta uhkaavia viestejä henkilökohtaisiin kanaviinsa, sähköpostiin ja WhatsAppiin.
Siinäkin on eronsa.
– Kyllä minä ainakin kokisin, että onhan se paljon henkilökohtaisempi viesti, kun se tulee WhatsAppiin. Vaikka lähettäjä saattaa ajatella vain, että nyt henkilö ainakin lukee viestin, Matikainen pohtii.
– Julkisilla areenoillahan ihmiset kirjoittelevat kaikenlaista. Urheilijat ovat varmasti joutuneet tottumaan ja sietämään – ei pitäisi joutua – että heistä on aikamoista kirjoittelua, mutta kun se kilahtaa henkilökohtaisena viestinä, totta kai se on paljon uhkaavampi.
Mitä tälle voi tehdä?
Esimerkiksi Tampereen Ilveksen tapauksessa päävalmentaja Antti Pennanen ja urheilujohtaja Timo Koskela totesivat, että tappouhkaus meni ”totaalisesti yli rajan”. Samaa mieltä oli Pelaajayhdistyksen toiminnanjohtaja Risto Kauppinen.
Matikainen toteaa, että uhkausviesteistä pitää ehdottomasti tehdä rikosilmoitus.
– Tuohan on täysin sopimatonta ja yhteiskunnan normien vastaista käytöstä. Sellaista ei pidä sietää eikä katsoa läpi sormien. Voidaan ajatella, että se toimii myös ennaltaehkäisevänä, kun lähettäjät tietävät, ettei mitä tahansa voi viestitellä.
Se onkin sitten kovin iso kysymys, mitä yleiselle keskustelukulttuurille voisi tehdä. Matikainen tuumaa, että asian kanssa painivat varmaankin kaikki maailman maat, kun some on vielä kärjistänyt ilmiötä.
– Politiikka on muuttunut kärjekkäämmäksi. Sellainen hyvinkin ikävä ja aggressiviinen puhe on muodostunut enemmän normiksi. Tämä on todella laaja ilmiö ja puhutaan monenlaisista tekijöistä.
– Somealustoja pitäisi valvoa ja säännellä entistä enemmän. Puhutaan myös, että pitäisi olla enemmän jonkinlaista mediakasvatusta, mutta senkin mahdollisuudet ovat rajalliset, koska on sitä nykyäänkin.
Mediakasvatuksen osalta ajatellaan usein, että koulujen pitäisi tehdä asialle jotain.
– Mutta aika paljon aikuiset siellä somessa riehuvat, niin miten meidät aikuiset saadaan muuttamaan tapojamme. Minulla ei ole siihen oikein vastausta, Matikainen hymähtää.
Somealustojen vastuu?
Kun Englanti hävisi jalkapallon EM-finaalissa vuonna 2021 Italialle, rangaistuspotkuissa epäonnistuneiden pelaajien somekanavat täyttyivät kammottavasta sisällöstä.
Jälkipyykkiä pestiin kauan. Pääministeri Boris Johnson otti kantaa, poliisi aloitti tutkinnan, somejättien vastuun perään kyseltiin ja brittitutkija avasi Ylelle yhteiskuntansa rakenteellista rasismia.
Usein kuulee kysymyksen, mikä on sosiaalisen median jättiyhtiöiden vastuu. Olisiko heillä mahdollisuuksia kitkeä rehottavaa ongelmaa?
– Olisi, nimenomaan heillä olisi isostikin mahdollisuuksia, mutta he ovat sen vastuun aika hyvin väistäneet, Matikainen vastaa.
EU:n sisällä on tehty toimenpiteitä, jotta someyhtiöitä saataisiin vastuuseen ja ilmiön kärjistyminen pysäytettyä. Silti pelikenttä on villi.
– Aika vapaasti siellä saa touhuta. Eihän muualla yhteiskunnassa ole niin, koska on tietyt lait ja normit. Kyllä siinä olisi paljon korjattavaa.
– Pelkästään yksilöiden mediataitoja lisäämällä ei voi ratkaista yhteiskuntatason ongelmia. Toki mediataidot ovat tärkeitä, mutta siinä sysätään yksilöille liian iso vastuu.
Somejätit eivät ole kuitenkaan innokkaita kontrolloimaan kanaviaan. Esimerkiksi kynnys vihapuhetta suoltavien käyttäjien poistamiseen on kovin korkea.
– Kun niiden bisneslogiikka perustuu siihen, että käyttäjät tuottavat sisältöä. Ei heidän intresseissään ole siivota palveluita. Se vaatisi tietysti myös resursseja. Sehän olisi valtavan kallista, kun mietitään, kuinka paljon sinne tuotetaan sisältöä joka hetki. Erilaisia tekoälysovelluksia on, mutta vähän huonosti nekin vielä toimivat.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on yksi Suomen rikoslain kiistellyimmistä pykälistä. Mutta missä oikeastaan menee rasistisen vihapuheen ja sananvapauden välinen raja? Entä onko laki toimiva? Näitä asioita käytiin läpi Ylen Uutispodcastissa viime syksynä.
