Suosittu sitaatti sukupuolten epätasa-arvosta kuuluu näin: Miehet pelkäävät, että naiset nauravat heille. Naiset pelkäävät, että miehet tappavat heidät.
Se on peräisin kirjailija Margaret Atwoodilta ja on monissa elinympäristöissä varmaan totta.
Atwoodin sananlaskun siirtäminen kulttuurista toiseen ei kuitenkaan onnistu noin vain. Minun kokemukseni mukaan suomalaiselle miehelle on parisuhteessa pahempia paikkoja kuin naisen nauru.
Aikamme miehet on laitettu sovittamaan perisyntiä.
Tuo monia miellyttävä, naseva aforismi on itse asiassa ilkeä puolelle väestöstä.
Sille puolelle, jota nykyään saa sivaltaa vapaasti menneiden sukupolvien sikailusta ja se on otettava mukisematta vastaan. En ole esimerkiksi kuullut miesten vastustavan tuota sitaattia, vaikka meidät kaikki niputetaan sukupuolemme vuoksi mahdollisiksi tappajiksi.
Aikamme miehet on laitettu sovittamaan perisyntiä. Koska en usko perisyntiin, näen tämän asetelman epäreiluna.
Miehen pelosta parisuhteessa voin kertoa jotain. Olen kokemusasiantuntija. Paitsi että olen parisuhteessa elävä mies, tunnen myös paljon erilaisia suomalaisia miehiä. Jostain syystä elämäni on ollut kuplautumisen vastakohta. Lapsesta saakka kavereina on ollut laaja skaala ihmisiä monenlaisista lähdöistä. Poikasena yökylässä neljä veljestä nukkui levitettävillä sohvilla samassa pienessä kamarissa, minä viidentenä, aamulla kipaistiin ulkohuussiin. Toisessa kyläpaikassa oli oma uima-allas.
Kun mietin tuntemaani ihmisjoukkoa, löydän vuosikymmenien varrelta yhden vähältä piti-tilanteen, jossa mies heilui puukon kanssa niin että nainen oli vähällä päästä hengestään.
Sen sijaan miesten väkivaltaisista kuolemista ei ole pulaa, mutta kyse on ollut omasta päätöksestä. Ehkä myös parisuhteesta.
Otin ja laskin sormillani montako kaveriksi puhuttelemaani on lähtenyt. Loppui sormet. Poikavuosilta tuli heti mieleen pari, sitten ylä-aste, muutama lisää. Nuoruus ja aikuisuus, iso viikate on niittänyt, ei mahda mitään.
Viime vuosiin asti luettelin mielessäni noita ikäpolveni poikien yleisimpiä nimiä, mikoja, markoja, timoja ja paseja.
Enimmäkseen he olivat miehiä keskiluokkaisella peruskattauksella: puoliso, muutama lapsi, aivan säällinen ammatti, omakotitalo ja farmariauto. Ja alkoholi, aina se. Ei tainnut kukaan päättää päiviään selvin päin. Mukana on myös muutama väliinputoaja, joka ei koskaan päässyt jaloilleen elämässä.
Sen tiedän, että monet miehet pelkäävät yksin jäämistä ja pimeyttä itsessään.
Sukupolveni miehissä on niin paljon karuja kohtaloita, että emme me oikein terveeltä joukolta tunnu. Jokin meitä vaivaa, jotain me pelkäämme, mutta tuskin naisen naurua.
Pahempi on kun vaimo lähtee, vie lapset, mies jää yksin. Laskuhumalan näköalattomuudessa ottaa itseltään hengen. Tämä on yhdistävä tekijä tuntemissani surkeissa kohtaloissa.
Sanoisin Margaret Atwoodille jos hän tulisi vastaan: minun elämäni kehyksestä katsottuna olet väärässä. Naisen nauru ei ole suomalaiselle miehelle kovinkaan paha. Päinvastoin. Me olemme oppineet sietämään sitä varsin hyvin.
Ehkä naiset pelkäävät, että miehet tappavat heidät. En tiedä. Sen tiedän, että monet miehet pelkäävät yksin jäämistä ja pimeyttä itsessään.
Syntymäpäivänä velipoika tai kaveri muistelee mullan alle päätynyttä. Laittaa someen kuvan kalareissulta: täyttäisit tänään 55 vuotta. Niin tekisit sinäkin, poikavuosien paras kaveri, jonka kanssa opeteltiin kaikki yhdessä.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja on kirjailija ja keski-ikäinen suomalainen mies, joka harvoin haluaa tulla nähdyksi vain sukupuolensa edustajana.
