Pakolaisaalto syksyisellä Itämerellä: 80 vuotta sitten virolaiset pyrkivät vapauteen kaikella, mikä kellui

Syyskuussa 1944 ihmiset eri ikäryhmistä ja yhteiskuntaluokista pakenivat Virossa edennyttä puna-armeijaa. Tuhansia ihmisiä kuoli matkalla Itämeren yli.

Vanha nainen istuu rantakivellä ja katsoo merelle.
Virolaiset pakolaiset eivät lähteneet etsimään parempaa elämää, vaan pelastaakseen henkensä ja jatkaakseen taistelua Viron puolesta, sanoo vuonna 1946 pakolaisleirillä syntynyt Mari-Ann Kelam. Kuva: Rain Kooli / Yle
  • Rain Kooli

VIIMSI/TALLINNA Virolaisen Mari-Ann Kelamin ensimmäinen lapsuudenmuisto on kirkas. Kolmevuotias tyttö kävelee isoäitinsä kanssa metsässä.

– Löysimme sieltä hautakiven. Mielenkiintoista oli, että hauta ei ollut ihmisen vaan hevosen, Kelam muistelee.

Metsikkö sijaitsi Baijerin osavaltiossa eteläisessä Saksassa. Kelam syntyi vuonna 1946 Ansbachin pakolaisleirissä virolaisille vanhemmille.

Kaksi vuotta aiemmin natsi-Saksan joukot olivat aloittaneet vetäytymisen Virosta. Perässä vyöryi Neuvostoliiton puna-armeija. Miljoona virolaista joutui vaikeiden valintojen eteen.

Mari-Ann Kelam kertoo videolla perheensä tarinan.

Kun puna-armeijan eteneminen Virossa kiihtyi syyskuun puolivälissä 1944, Viron länsi- ja pohjoisrannikolla käynnistyi valtava joukkopako.

– Vanhempani päättivät lähteä, koska he olivat kokeneet neuvostomiehityksen ensimmäisen vuoden. Kaikki ne kauheudet, Kelam kertoo.

Neuvostoliitto oli miehittänyt Viroa kesästä 1940 siihen saakka, kun natsi-Saksa valtasi Viron kesällä 1941.

– Äitiäni kosketti syvästi se, että työtovereita katosi päivittäin työpaikaltaan Päivälehdestä. Isäni oli juuri siinä iässä, että hänet olisi mobilisoitu puna-armeijaan.

Kuolemaa, merihätää, janoa ja nälkää

Mari-Ann Kelamin isän työpaikka tallinnalaisella Krullin konetehtaalla takasi paikan pakolaisia Saksaan kuljettaneeseen laivaan.

Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Niinpä lopulta lähdettiin liikkeelle kaikella, mikä kellui. Matka saattoi kestää jopa viikon ja merenkäynti oli kovaa.

Soutuvene näyttelytilassa, takan pyörimässä video matkasta meren yli isolla puuveneellä.
Pakolaisia Hiidenmaan saarelta Gotlannille kuljettanut vene on esillä Viron miehityskausia esittelevässä Vabamu-museossa. Taustalla pyörii tiettävästi ainoa elokuvakameratallenne suurpaosta. Kuva: Anu Vahtra / Vabamu

– Syksyiselle Itämerelle mentiin pääosin pienillä veneillä, joista valtaosa oli huonossa kunnossa. Jouduttiin merihätään, kärsittiin janosta ja nähtiin nälkää, tallinnalaisen Vabamu-museon ohjelmapäällikkö Aive Peil kertoo.

Vabamu on entiseltä nimeltään Miehitysten museo. Se esittelee Viron historiaa Neuvostoliiton ja Saksan miehitysvuosilta sekä Viron lähihistoriaa. Pakolaisuudelle on oma osastonsa.

Laivat kuljettivat pakolaisia pääasiassa Saksaan. Veneillä mentiin etupäässä Ruotsiin joko suoraan tai Suomen kautta.

Kaksi pakolaislaivaa pommitettiin syvyksiin

Pakolaisia oli yhteensä noin 80 000. Matkalla kuoli arviolta 6–9 prosenttia pakoon lähteneistä, 5 000–7 000 ihmistä.

– Eräs pieni tyttö löydettiin kuolleena veneestä vasta perillä. Hän oli kuristunut kaulaliinaansa. Ylikansoitetussa veneessä kukaan ei huomannut tapahtunutta, Peil kertoo yhden traagisen tarinan.

Vaaletukkainen nainen katsoo kameraan näyttelytilassa.
Kyyditysten, vankileirien ja teloitusten pelossa pyrittiin pääsemään vapaaseen maailmaan silläkin riskillä, ettei koskaan saavuta perille, sanoo Vabamu-museon ohjelmapäällikkö Aive Peil. Kuva: Rain Kooli / Yle

Matka oli vaarallinen myös laivoilla matkustaneille. Kaksi pakolaisia kuljettanutta laivaa, sairaalalaiva Moero ja laivaston koululaiva Nordstern, upposi Neuvostoliiton ilma- ja sukellusvenehyökkäyksissä.

Uponneiden veneiden ja niiden hukkuneiden matkustajien tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kansallisesti traumaattinen kokemus

Neuvostoliitto pakkosiirsi vuosien 1941 ja 1949 kyydityksissä kymmeniä tuhansia virolaisia Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Kyydityksiä pidetään Virossa yleisesti kansallisena traumana.

Vabamu-museon Aive Peilin mukaan myös pakolaisaalto Itämeren yli vuonna 1944 on ehdottomasti sellainen.

– Se oli erittäin traumaattinen kokemus. Pakoon lähteminen, kuolemat matkalla, ihmiset menettämässä järkensä ajelehdittuaan päiväkausia merellä…

Betonista tehtyjä matkalaukkuja.
Betoniset matkalaukut Vabamun sisäänkäynnin edessä symboloivat kaikkia niitä määränpäitä Viron ulkopuolella, jonne virolaisia päätyi sekä suuressa paossa että pakkosiirroissa. Kuva: Rain Kooli / Yle

Perillä odotti uusi epävarmuus.

– Toisaalta oli päästy vapaaseen maailmaan, mutta toisaalta sielläkin piti selviytyä. Monet pakolaiset ovatkin sanoneet, että pako oli myös kyyditys – itse aiheutettu.

Suureksi paoksi tai venepaoksi Virossa nimetty pakolaisaalto ei ollut aikanaan kiistaton tapahtuma. Osa virolaisista piti lähtijöitä pettureina.

– Pako jakoi jonkin verran Viron yhteiskuntaa. Oli väittelyitä: lähteäkö vai jäädä, kuka on oikea virolainen, miksi et puolusta Viroa, miksi pakenet, Aive Peil sanoo.

Nopea paluu jäi haaveeksi

Mari-Ann Kelamin mukaan pakolaiset olivat vakuuttuneita siitä, että lähtö olisi tilapäinen.

– He uskoivat palaavansa pian takaisin, koska läntiset suurvallat pitäisivät lupauksensa ja kaikkien maiden itsenäisyys palautettaisiin.

Lopulta Neuvostoliitto miehitti Viroa lähes viisikymmentä vuotta vuosina 1944–1991.

Vanha pariskunta katsoo toisiinsa ja hymyilee.
Mari-Ann Kelam avioitui vuonna 1991 neuvostoaikaisen toisinajattelijan Tunne Kelamin kanssa. Kumpikin on toiminut aktiivisesti Viron politiikassa Isänmaa-puolueen jäseninä. Tunne Kelam on myös entinen europarlamentaarikko. Kuva: Rain Kooli / Yle

Kelamin perhe jatkoi sodan jälkeen Saksasta Yhdysvaltoihin. Elettyään Yhdysvalloissa yli neljä vuosikymmentä Mari-Ann Kelam muutti Viroon vuonna 1993, kaksi vuotta Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen.

Vastarinta jatkui lännessä

Suuressa paossa länteen päätyneillä virolaisilla oli Kelamin mukaan lopulta ratkaiseva rooli Viron valtiollisen jatkuvuuden ylläpitämisessä. He pitivät Viron itsenäisyyden ja neuvostomiehityksen laittomuuden alati länsivaltojen tietoisuudessa.

– Jotkut taistelevat asein, toiset sanoin ja kertomalla tarinoita, kuten minun isovanhempani, Kelam sanoo.

Kaksi Viron merivoimien matruusia heittää muistoseppeleen Suomenlahden aaltoihin laivan kannelta, silmälasipäinen pukuun pukeutunut mies katsoo.
Suurta pakoa muistellaan lähipäivinä eri puolilla Viroa. Viron presidentti Alar Karis seurueineen laski eilen muistoseppeleen Itämeren aaltoihin. Kuva: Priit Mürk / ERR

Virolaiset diplomaatit jäivät jo Neuvostoliiton miehityksen alettua asemamaihinsa ja jatkoivat siellä Viron edustamista. Oslossa toimi vuosina 1953–1992 pakolaishallitus, mutta suurinta diplomaattista valtaa käytti Viron konsulaatti New Yorkissa.

– Myös länteen paenneet tavalliset ihmiset osallistuivat mielenosoituksiin ja alkoivat muodostaa virolaisyhteisöjä. Perustettiin virolaisia arkistoja, kouluja, kirkkoja, Aive Peil kuvailee.

– Tämä säilytti Viron kulttuurin ja myös vastarinnan, joka välillä Virossa tukahdutettiin.