Ruotsalaisuuden päivä vuonna 1933. Tunnelma Helsingin keskustassa oli aamusta alkaen omituisen jännittynyt. Svenska dagen -rintamerkein koristautuneita oli pilkattu ja kuin provokaationa suomenkielisten ylioppilaiden kaupittelemat hakkapeliitta-merkit kävivät hyvin kaupaksi.
Illan lähestyessä Aleksanterinkadulle alkoi kokoontua väkeä. Useita satoja, arvioi Hufvudstadsbladet-lehti.
Rintamerkein varustautuneet joukkueet asettuivat tien molemmin puolin. Muutama minuutti iltayhdeksän jälkeen kiihtynyt mieliala purkautui käsirysyksi. Rintamerkkejä yritettiin riistää puolin ja toisin. Nyrkit heiluivat eikä verenvuodatukselta vältytty. Poliisi yritti rauhoittaa tilannetta, mutta mellakointi jatkui puolille öin.
Sama toistui seuraavina iltoina. ”Katukeskustelu” näyttää tulevan jokapäiväiseksi, otsikoi Helsingin Sanomat.
Ja koko ajan väkimäärä kasvoi. Uuden Suomen mukaan kolmantena iltana keskustassa velloi 6000 ihmistä, joita ennätyssuuri poliisivoimakaan ei kyennyt rauhoittamaan. Väkijoukko liikehti Vanhan ylioppilastalon edustalta Esplanadin puistoon ja sieltä Erottajan kautta Hufvudstadsbladet-lehden edustalle. Siellä alkoi korvia vihlova vihellyskonsertti. Väliin laulettiin suojeluskuntien sotamarssi ”Syttynyt on sota julma” ja huudettiin ”Suomi suomalaiseksi” -iskulauseita.
Kun poliisi turvautui vesitykkiin – tiettävästi ensi kertaa – joukko pakeni kohti eduskuntataloa. Vastassa oli ratsupoliisi, ja syntyi jonkinlainen paniikki. Lehdet kertoivat, kuinka tapahtumia sivusta seurannut kansakoulun opettaja sai piiskan iskun takaraivoonsa ja eräs nainen vietiin sairaalaan hänen jäätyä hevosten jakoihin. Lopulta tilanne kuitenkin rauhoittui.
Poliisi pidätti kaikkiaan 25 ihmistä. Etupäässä kyse oli koululaisista ja opiskelijoista. Joukossa oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä.
Kahden eri kansallisuuden taisto
Nuorison nujakoinnissa sinänsä ei ollut mitään erikoista. Tappeluja sattui eri kaupunginosien välillä, ja myös kieliryhmät ottivat yhteen.
”Oppikoululaisten oli tapana kävellä Aleksanterinkatua ja Pohjois-Esplanadia iltaisin edestakaisin. Jos vain ruotsalaisia tuli vastaan, niin varsinkin poikien välillä tuli hyvin äkkiä kahinaa.” Näin muisteli eräs 1930-luvun nuorison illanviettoja.
– Poikkeuksellista oli mellakoiden mittakaava, arvioi historioitsija Janne Väistö. Hän on tutkinut 1930-luvun ruotsalaisuuden päivän mellakoita ja niitä seuranneita reaktioita.
Keskustaan kerääntyi useana iltana tuhansiin kasvanut väkijoukko. Eikä hulinointi rajoittunut vuoteen 1933: vastaavaa sattui seuraavienkin ruotsalaisuuden päivien yhteydessä. Vasta talvisodan uhka marraskuussa 1939 lopetti ”perinteen”.
Ruotsalaisuuden päivän mellakoissa oli kyse 1800-luvulta asti käydyn kielitaistelun viimeisestä huippuvaiheesta. Eikä ole yllätys, että pidätettyjen joukossa opiskelijat olivat yliedustettuina.
– Helsingin yliopiston kielikysymys oli juurisyy liikehdinnälle, Väistö sanoo.
Eduskunnassa oli juuri tehty aloite yliopiston muuttamisesta täysin suomenkieliseksi. Samalla olisi perustettu ruotsinkielinen korkeakoulu. Suunnitelmat eivät tyydyttäneet sen paremmin suomen- kuin ruotsinkielisiäkään opiskelijoita.
Väistön mukaan liikehdinnän taustalla oli kuitenkin myös syvemmälle meneviä aatteita.
– Kyse oli kansallisuuskiistasta, jossa vastakkain olivat paitsi kieliryhmät, myös kaksi etnistä ryhmää.
1930-luvulla elettiin rotuopin kulta-aikaa, ja sen laineet ulottuivat Suomeen asti. Kielikysymyskin nähtiin usein kahden eri kansallisuuden välisenä taistona. Erityisesti Akateemisen Karjalan-Seuran ympärille ryhmittäytyneet aitosuomalaiset ajoivat etnisesti yksikielistä kansakuntaa. Vastaavasti ruotsinkielisten ääriaines puolusti omaa etnistä yhteisöään Svenskfinlandia suomalaiselta kolonisaatiolta.
– Ja tuon kansallisuuskiistan tiettävästi ainoat väkivaltaiset yhteenotot tapahtuivat ruotsalaisuudenpäivän mellakoiden yhteydessä.
Väkivalta saa tuomion
Mellakat olivat iso uutinen ja ne otettiin tosissaan. Sanomalehdet raportoivat tapahtumista laajasti, Suojelupoliisin edeltäjä Etsivä keskuspoliisi aloitti juuri syksyllä 1933 ylioppilasnuorison tarkkailun, eduskunnassa virisi keskustelua ja mellakat saivat myös kansainvälistä huomiota.
Väistön mukaan sanomalehtien kirjoittelussa näkyi niiden poliittinen linja: oikeistolehdet myötäilivät kielitaistelua ja yrittivät vierittää vastuuta rähinöinnistä ”Sörnäisistä tulleiden maleksijoiden” niskaan. Ruotsinkieliset lehdet ymmärrettävästi puolustivat ruotsin kielen asemaa ja syyttivät tapahtuneesta ”AKS:n herroja”. Sosiaalidemokraateille kielikysymys oli vasta ”kuudennen luokan ongelma”.
– Kaikki lehdet puoluekannasta riippumatta kuitenkin tuomitsivat väkivaltaisuudet, jopa (äärioikeistolaisen) IKL:n Ajan suunta, Väistö sanoo.
Hän muistuttaa, että ruotsalaisuuden päivän mellakat sattuivat aikaan, jolloin demokratian asema Suomessa oli varsin hauras. Lapuanliike oli juuri osoittanut voimaansa marssimalla pääkaupunkiin ja muiluttanut vastustajiaan presidentti K.J. Ståhlbergistä alkaen. Jotkut pelkäsivät, että kielimellakat laajenisivat muualle maahan.
Toinen, ja ehkä suurempi, huolenaihe oli kieliriidan vaikutus Suomen ja Ruotsin suhteisiin. Suomi haki juuri noihin aikoihin tukea Pohjoismaista, erityisesti Ruotsista, jossa seurattiin tarkkaan Suomen ruotsinkielisten tilannetta.
– Ruotsin lehdistössä asenne oli vähän sen tyylinen, että turhaan te tänne huutelette niin kauan, kun ette saa kielikysymystä aisoihin.
Helsingin keskusta täyttyi ihmisistä vielä vuosina 1934 ja 1935. Senkin jälkeen ruotsalaisuuden päivän tienoissa oli pienempimuotoisia kärhämiä, kunnes 1939 lähestyvä talvisota antoi ihmisille muuta ajateltavaa.
