Lavatanssit on suurten ikäluokkien ylittämätön ilmiö. Kainuussa palvelutaloissa ja hoivakodeissa on kiertänyt syksyn aikana lavatanssi-työpaja, joka on vienyt asukkaat ja henkilökunnan takaisin 1950- ja 1960-luvuille.
Työpaja sisältää tanssimisen ja nuoruuden aikana lavatansseissa koetun musiikin lisäksi monenlaista rekvisiittaa, aina tanssikengistä ajan hengen mukaisiin mekkoihin ja vaatteisiin.
Työpaja on Kajaanissa vuonna 2014 perustetun Vaara-kollektiivin Ikäihmisten kulttuuripolku hankkeen jatko-osa. Sitä vetää teatteri-ilmaisun ohjaaja Sami Sainio ja tuottajana toimii Sara Saxholm. Molemmat ovat kokeneita esiintyjiä hoivakodeissa. Saxholm on kiertänyt hoivakodeissa Elsa Lankisen kanssa Tarinoita ilman sanoja – aistimatka metsään esityksellä ja Sainio musiikillisella Isoisäni kuplettimaakari esityksellä.
Työpajan aihe muodostui monen pohdinnan kautta, kun haettiin suurten ikäluokkien ylittämätöntä ilmiötä. Lopulta päädyttiin lavatanssiin, joka on Sainiolle vieras aihe.
– Nyt olen siihen perehtynyt ja on ollut suorastaan liikuttavaa sukeltaa lavatanssien maailmaan. Samalla olen kuullut aiheesta paljon tarinoita, sanoo Sainio.
Nuoruus mielessä
Tanssipaja koostuu lämmittelyosuudesta sekä leikkimielisestä lavatanssimatkasta, jonne saavutaan linja-autolla ja lopulta päästään parketille. Sotkamolaisessa hoitokoti Himmelissä oli vuorossa järjestyksessään kolmastoista työpaja. Upea tunnelma ylitti odotukset, kertoo lähihoitaja Susanna Törmäkangas.
– Sami työpajan vetäjänä sai kaikki asukkaat liikkeelle. Hetken mietin, pitääkö hakea muutamalle mummolle nilkkapainot, etteivät lähde ihan lentoon. Jotkut meidän asukkaista ylittivät itsensä 110 prosenttisesti.
Musiikin voima on suuri ja sitä käytetään myös Himmelissä osana terapiaa.
– Sen näkee ihmisistä, miten musiikki tekee hyvää. Ilman tätä tapahtumaa olisimme istuneet vain kahvilla, sanoo Törmäkangas.
Sainiolle ja Törmäkankaalle moni kertoi, että he ovat löytäneet lavatansseista elämänkumppanin. Tällä kertaa kuultiin myös muita tanssilavoihin liittyviä tarinoita. Yhden sellaisen kertoi Väinö Karppinen, joka haki Himmeliin asukkaaksi dementiaan sairastuneen vaimonsa seuraksi. Karppinen oli 1950-luvulla mukana talkoissa rakentamassa Naapurinvaaralle tanssilavaa.
– Köyhyys oli silloin laidallaan. Tanssilippua en edes saanut, vaikka olin lavaa rakentamassa. Itse piti ostaa, naureskelee hanuria vielä soittava Karppinen.
