Riikka Leinonen huomasi muutoksen keskustelussa jo syksyn aikana. Ihmiset alkoivat myöntää avoimesti, etteivät ole juurikaan tienneet vammaisuudesta.
– On alettu ymmärtää paljon paremmin esimerkiksi sitä, miten esteettömyyteen pitäisi kiinnittää huomiota, esikoiskirjailja sanoo.
Muutos enteili Leinoselle myös palkintoa tehdystä työstä. Hän ja Sofia Tawast voittivat marraskuun lopussa Tieto-Finlandian kirjallaan Suuri valhe vammaisuudesta. Samalla Leinosesta tuli ensimmäinen Finlandia-palkinnon voittanut vammainen.
Oletukset siitä, mihin asioihin pitäisi pystyä, koskevat kaikkia.
Riikka Leinonen
Hänen mielestään vammaisuus osuu jokaiseen meistä tavalla tai toisella.
– Oletukset siitä, mihin asioihin meidän pitää tässä yhteiskunnassa pystyä, koskettavat meitä kaikkia. Se näkyy esimerkiksi työelämässä, jossa kaikki on todella paineistettua, ja tehokkuusvaatimukset ovat valtavia.
Leinonen kokee, että Finlandia-voiton myötä särkyi yksi lasikatto, ja vammaiset kulttuurin tekijät tulivat paremmin näkyviksi. Hän korostaa, että vammaisia kirjailijoita ja kirjoittajia on paljon.
– Minä en ole ainoa, päinvastoin. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden ja musiikin puolella on paljon vammaisia kirjoittajia.
Oikeus itsenäiseen elämään
Juuri nyt eduskunnassa keskustellaan uudesta vammaispalvelulaista. Leinosen mukaan Suomessa on käsillä myös laajempi keskustelu siitä, mitä haluamme tehdä vammaisten suhteen yhteiskunnassa.
– Ei ole osattu vielä päättää, tuetaanko vammaisten ihmisten itsenäistä elämää, mikä on ollut tämän lain ytimessä aiemmin.
Leinonen kokee, että tuo ydin on vaarassa, koska keskustelu on kääntynyt aiempaa enemmän siihen, kuka ansaitsee hoivaa ja minkä ikäisenä. Hänen mielestään se ajaa vammaiskysymyksistä keskustelun väärille raiteille.
– Vammaisten kohdalla ei ole niinkään kyse hoivasta, vaan siitä, että tarvitsemme palveluita nimenomaan itsenäiseen elämään. Nyt taistellaan sen oikeuden säilyttämisestä.
Ihannemaailma olisi saavutettava
Omien oikeuksien puolustaminen on Leinoselle tuttua. Siihen liittyy myös vähemmistöstressi, joka voi nousta pintaan silloinkin, kun ulkopuolisuus ei osu suoraan itseen. Hän kuvailee tunnetta inhottavaksi muljahdukseksi sydämen pohjassa.
Osuva esimerkki tulee mieleen viikonloppuna järjestetystä tapahtumasta, jossa Leinonen oli esiintymässä.
– Siellä oli portaiden vieressä luiska, josta pääsee pyörätuolilla. Jostain syystä sen eteen oli laitettu esteeksi naru. Kun siihen tuli joku pyörätuolilla, hän joutui pyytämään henkilökunnalta, että voisitko avata tämän. Nämä ovat asioita, jotka suoraan sanottuna vituttavat vammaisia, Leinonen sanoo.
Haastattelussa Riikka Leinonen kertoo viikonloppuna sattuneesta tilanteesta ja siitä, millaista muutosta hän toivoo yhteiskunnalta.
Ihanneyhteiskunta olisi Leinosen mielestä esteetön ja saavutettava. Hänen mielestään olisi suorastaan utopistista, jos vammaiset voisivat kulkea paikasta toiseen ilman, että jatkuvasti täytyisi pyytää joltakin lupaa tai apua.
Leinonen toivoo, että vammaiset ja vammaisuus käsitettäisiin laajana osana ihmisyyttä. Hän korostaa, että vammaisten ja vammojen kirjo on valtava.
– Oikeasti tarvitsemme sitä, että erilaiset ihmiset näkyisivät. Vasta sitä kautta voimme jotenkin saavuttaa tunteen normaaliudesta.
