Suomalaiset klassikkoiskelmät ovat aina luottaneet kaukokaipuuseen ja itämaiden ihmeisiin. Lauluissa kerrotaan, että jossakin on maa, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa ja kuinka piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion on salainen piilopaikka.
Osassa iskelmiä sanoitukset ovat eksotisoivia, seksualisoivia ja jopa rasistisia. Näiden laulujen lähteille on lähtenyt kulttuuritoimittaja Harto Hänninen väitöstutkimuksessaan Itämailla jossakin.
Hänninen on työskennellyt pitkään toimittajana Yleisradiossa. Hän on työkseen kuunnellut ja vapaa-ajallaan harrastanut ja rakastanut vanhoja iskelmiä vuosikymmenien ajan. Eksoottiset palmurannat ja kuningaskobrat ovat huvittaneet häntä. Viime vuosina Hänninen on kuitenkin havahtunut siihen, että iskelmäsanoitukset eivät olekaan pelkästään hauskoja.
Tarkempi tarkastelu paljasti, miten niissä toistetaan yhä uudelleen samoja ennakkoluuloja. Sanoitukset alkoivat kuulostaa ahdistavilta. Hännisen mukaan viihde- ja populaarikulttuuri muovaavat ihmisten ajattelua yllättävän paljon.
– Kun sama stereotyyppinen kuva vaikkapa aasialaisista tai afrikkalaisista ihmisistä toistuu länsimaisissa elokuvissa, viihdekirjallisuudessa, sarjoissa, peleissä ja iskelmissä, se alkaa muuttua ihmisten mielissä todellisuudeksi.
Hänninen puhuu väitöskirjassaan kielellisestä sorrosta. Kielen avulla voidaan asettaa ihmisen ihmisarvo ja älykkyys kyseenalaiseksi toistamalla ilmaisuja, jotka perustuvat ennakkoluuloihin.
Afrikan villit ja arabimaiden juonikkaat sulttaanit
Harto Hänninen on käynyt väitöstään varten läpi 245 suomenkielistä iskelmäsanoitusta. Ajallisesti ne sijoittuvat 1920-luvulta 1960-luvulle. Hänninen on jakanut sanoitukset sen mukaan, mihin maanosaan iskelmien tarinoissa matkataan.
Yksi suuri eksotisoinnin kohde on ollut Afrikan manner, erityisesti saharan eteläpuolinen Afrikka.
– Saharasta alaspäin on iskelmäsanoitusten mukaan pelkkää viidakkoa, jossa asuu alkukantaisia heimoja. Mustat afrikkalaiset samastetaan johonkin villiin, melkeinpä eläinkuntaan, Hänninen analysoi.
”Joka ilta puisen rummun kalke sieltä soi,
koko kylän väki innoissansa karkeloi,
tanssi kiihtyy, paistaa kuu, kauas metsään kantautuu,
daiga-daiga-duu daiga-duu-duu”
Daiga-daiga duu – sanat: Reino Helismaa
Lauluissa seikkailee usein myös valkoinen mies, joka urhoollisesti tunkeutuu kyliin ja viidakoihin. Saattaapa hänestä tulla alkuasukasheimon palvonnan kohdekin Peppi Pitkätossun isän tyyliin. Yksikään suomalainen nainen ei ole näissä tarinoissa lähtenyt lauluissa kuvattujen kannibaalien armoille.
Naisia esiintyy usein iskelmissä, jotka kuvaavat ”Itäisiä maita” eli Aasiaa ja Kaukoitää. Kun iskelmän aiheena ovat kiinalaiset naiset, heidät kuvataan epäluotettavina, jopa rikollisina, huumeidenkäyttäjinä tai prostituoituina.
Kiinan 1800-luvulla käymät nöyryyttävät oopiumsodat ja myöhemmin oopiumin käytöllä herkutteleva länsimainen kioskikirjallisuus jättivät maahan hämärän leiman pitkäksi aikaa.
Laulujen japanilaiset naiset ovat puolestaan hentoja ja suloisia kirsikankukkia. Japanin kieltä ja pidättyvää kulttuuria ihailtiin. Toisen maailmansodan jälkeen japanilaiset saivat osakseen paljon myötätuntoa.
Madame Butterfly -oopperan päähenkilö Cio-Cio-San vaikutti myös viihdemaailman kuvaan japanilaisnaisista.
– Iskelmien japanilaiset naiset ovat yksinäisiä kaipaavia olentoja, jotka länsimainen mies oli hylännyt ja jättänyt odottamaan itseään, Hänninen kuvaa.
”Oon tyttö Kiotosta, näin kerran unta jossa,
vei laiva kauaksi pois miehen jota vain lemmin,
hän saavu ei, laiva hänet vei
koskaan en häntä nähdä saa”
Sukiyaki – sanat: Saukki
Arabikulttuuriin suhtauduttiin niin ikään eksotisoivasti. Naiset huntujensa takaa nähtiin viettelevinä haaremitanssijoina ja miehet juonikkaina rosvoina tai rikkaina sheikkeinä.
”Suuri sheikki on Arabi Ahab, tuo sankari aavikon,
hänen viittansa timantteja tihkuu, säkenöi,
joka sormessansa helmisormus on,
ja aina päässään pitää turbaania hän”
Arabi Ahab – sanat: Kari Tuomisaari
Usein Suomessa suositut iskelmät olivat väitöskirjan määrittämällä ajanjaksolla tuontitavaraa. Suomenkieliset käännökset myötäilivät alkuperäisiä lyriikoita. Yhdysvalloissa ja muualla Euroopassa elettiin siis samanlaisen toiseuttavan kulttuurin aikaa.
Sille, mitä ei tunnettu, naurettiin
Väitöstutkimusta tehdessään Harto Hänninen on yrittänyt ymmärtää aikaa, jona iskelmien sanoitukset ovat syntyneet. Vaikka 1920-luvulla elettiin eri maailmoissa kuin 1960-luvulla, aikakausilla ja niiden välillä on myös samankaltaisia piirteitä.
Suomi oli pitkään yhtenäiskulttuurin maa, tai ainakin historiankirjoituksemme on luonut sellaisen mielikuvan. Väitöskirjassa käsiteltyjen vuosikymmenten aikana Suomessa asui lähestulkoon pelkästään vaaleaihoisia ihmisiä, ja matkustaminen oli vain harvojen etuoikeus.
Erilaisuus koettiin kutkuttavana, seksikkäänä ja jopa pelottavana. Tuntemattomasta saattoi repiä irti myös huumoria, sillä oudoille tavoille ja ihmisille oli helppo nauraa. Iskelmäsanoitusten eksottiset kielikukkaset kumpuavatkin erilaisuuden äimistelystä.
– Kuten kaiken populaarikulttuurin, iskelmienkin täytyy myötäillä ihmisten ajatuksia, toiveita ja haaveita, Hänninen sanoo.
Sanoituksissa heijastuvat niin kaukokaipuu kuin maailmanpolitiikan tapahtumatkin. Inspiraation lähteinä toimivat esimerkiksi suositut elokuvat, joissa hypittiin Tarzanin tapaan liaanilla länsiafrikkalaisessa viidakossa tai kuljettiin Kwai-joen siltaa Burmassa (nyk. Myanmar).
Eikö näitäkään saa enää kuunnella?
Yksi syy siihen, miksi Hänninen ryhtyi tutkimaan iskelmäsanoituksia oli se, kun hän havaitsi, että hyvin iskelmämusiikkia ja sen historiaa tuntevat ihmiset eivät olleet oikeastaan koskaan kuunnelleet, mitä lauluissa todella sanotaan. Väitöskirjallaan hän haluaa herätellä ihmisiä.
Havahtuminen sketsien rasismiin ja seksismiin on pilannut monta ennen hauskana pidettyä viihdeohjelmaa. Niistä on mennyt maku. Hännisen väitöskirjaa lukiessa tulee tietenkin mieleen, iskeekö ällötys nyt myös vanhojen iskelmien kohdalla.
Eikö näitäkään saa enää kuunnella?
– Totta kai jokainen saa kuunnella sitä mitä haluaa. Kannattaa kuunnella myös mitä lauluissa sanotaan ja miettiä, onko se korrektia, Harto Hänninen sanoo.
