“Oli sitä patonkia jo Haukiputaallakin nähty, mutta olihan se parempaa Pariisissa” - laulaja Jukka Takalon interraililla Madonna raikasi ja Eurooppa yhtyi laudat natisten
Vuonna 1972 suomalaisille nuorille aukesi uusi maailma, kun interrailkortilla pääsi junailemaan pitkin Eurooppaa. Aknestikista tutun Jukka Takalon reissut osuivat reilauksen kulta-aikaan 80-luvulle. Nyt suomalaisten reilausmuistot on koottu kirjaksi.
Laulaja-lauluntekijä Jukka Takalo oli 19-vuotias, kun hän heitti repun selkään, sulloi rahat ja matkashekit kaverin äidin ompelemaan salataskuun ja antoi junan viedä Oulusta maailmalle. Oli vuosi 1986 ja matkalla piti nähdä ainakin Pariisi, Ateena ja Istanbul.
– Tukholmassa mentiin sellaiseen loosivaunuun, Suomessa ei sellaisia vielä ollut. Kun samaan loosiin tuli vielä kaksi israelilaista tyttöä, niin alkoi tuntua, että nyt ollaan menossa ulkomaille, Jukka sanoo.
Vuonna 1972 Kansainvälinen rautatieliitto lanseerasi interrailkortin oman 50-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi. Innokkaimpia reilaajia olivat suomalaiset ja norjalaiset.
– Yksi syy on varmaan se, että meillä ja myös muissa Pohjoismaissa nuorisolla on ollut vapautta, on päästetty lähtemään. Suomessakin puolet lähtijöistä oli nuoria naisia. Ajateltiin, että kyllä he pärjäävät, sanoo matkailun tutkija Mikko Manka.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämät reilaajien muistelut ja Mankan tekemät haastattelut on koottu Interrail-muistoja -kirjaan, joka julkaistiin legendaarisen interrailkortin 50-vuotisen taipaleen kunniaksi.
Nuorimmat pioneerireilaajat olivat alle 15-vuotiaita. Miltä tänä päivänä tuntuisi päästää noin nuori kohti tuntematonta Eurooppaa, ilman kännykkää ja pankkikorttia?
– Ei ollut seuranta päällä, tosiaan. Niinhän se on, että tieto lisää tuskaa. Kun ei tiedetty olosuhteista, niin ei osattu pelätä, sanoo Mikko.
Nyt kun Euroopassa soditaan ja koronapandemia on jo aiemmin pysäyttänyt matkailun, niin tuntuu aika haikealta muistella sitä aikaa, kun kaikki tuntui olevan mahdollista. Mutta ei Eurooppa niin turvallinen ollut 1970- ja 1980-luvuillakaan. Mikko ja Jukka muistavat Bolognan rautatieaseman pommi-iskun vuonna 1980.
– Kun siitä sitten muutaman vuoden jälkeen kaverin kanssa mentiin läpi, niin kyllä se tuli mieleen, että tässä räjähti, Jukka sanoo.
Tärkeintä on lähteminen
Jukka Takalo on reilaamisen jälkeen kiertänyt Suomea keikoilla muusikkona Aknestik-bändin kanssa ja sittemmin myös soolokeikoilla. Hän sanoo, että se reilaamisesta tuttu lähtemisen ja vapauden tunne on edelleen olemassa.
– Kun tien valkoinen keskiviiva alkaa säpättämään siinä silmien edessä, niin murheet poistuu ja ollaan jossakin eri ajassa, Jukka sanoo.
Matkailun tutkimuksessa on hienompikin nimi tällaiselle välitilalle, jossa arjen normit eivät päde, sitä kutsutaan liminoiditilaksi.
– Lähdin, koska voin. Näin moni reilimuistelija sanoo. Se irti olemisen tunne on ehdottomasti keskeisin asia, joka monissa muisteluissa tulee. Jotenkin sitä kadehtiikin. Tänä päivänä pitää oikein ponnistella, että pääsee irti kännyköistä ja muista arkea säätelevistä asioista, Mikko sanoo.
Sukupolvikokemuksia hattuhyllyllä
Jukka Takalo reilasi kahdesti, ensin syksyllä 1986 ja sitten kesällä 1989. Ensimmäisellä reissulla hän ihmetteli tanskalaisten raksamiesten aamupalaa, olutta ja päivitteli halvan tölkkiviinin hintoja Pariisissa.
– Pariisi, patonki ja punaviini, kyllä kaikkia niitä tuotteita piti nauttia. Oli sitä patonkia jo Haukiputaallakin nähty, mutta olihan se parempaa Pariisissa.
Mikko Manka sanoo, että reilaajien muistoissa ovat paitsi kaupungit, myös äänet, hajut ja maut.
– Juuri tuo, että ruokakaupoissa myytiin viiniä, sitä ihmeteltiin. Vaikkei muuten viiniä juonutkaan, niin Pariisissa sitä punkkua piti ottaa. Moni maistoi ensimmäistä kertaa elämässään oliiveja, että hyi, mitä tämä oikein on, Mikko kertoo.
Nukkumisen taito, se oli tärkeä. Jukka muistelee, miten nukkui monet kerrat junan hattuhyllyllä ja miten loosivaunun penkit suhautettiin yhteispediksi.
– Sukupolvikokemus on kyllä tuo loosivaunussa nukkuminen. Kävin haastattelemassa myös ruotsalaisia reilaajia, ja heillä olivat ihan samat muistot penkkien levittämisestä, Mikko sanoo.
Kun Madonna yhdisti Euroopan
“Kaikesta huolimatta parasta olivat ihmiset.” Näin sanoo kirjassaan Eurooppa raiteilla konkarireilaaja, nykyään ulkoministerinä vaikuttava Pekka Haavisto. Näinkö on?
– Kyllä sitä jo matkaoppaissakin korostettiin, että tutustukaa. Puhutaan myös kuulumisen kokemuksista. On kotimaa, on Suomi, mutta sitten on ikään kuin ylikansallisia yksiköitä, nuoruus, sukupuoli, vähemmistö, interrail-heimo, kertoo Mikko Manka.
Mutta oliko niillä uusilla eurooppalaisilla kohtaamisilla isompaa yhteiskunnallista merkitystä?
– Kyllä oli. Kun olin toisen kerran reilaamassa vuonna 1989, niin joka maassa soi sama biisi, Madonnan Like a Prayer. Rajat vaihtuivat, mutta biisi pysyi. Siitä tuli sellainen yhteisöllisyyden tunne, että me ollaan samassa maailmassa. Myöhemmin on tullut mieleen, että kyllä ne Euroopan yhteisön siemenet on kylvetty tuollaisilla reissuilla, sanoo Jukka.
Mikko on samaa mieltä.
– Yksittäiset tutut biisit ovat soineet ja niiden äärellä on kohdattu. Eurooppa sai kasvot ja oli myös mahdollisuus tavata itäisen Euroopan nuoria, Mikko sanoo.
Kun reili melkein kuoli
“Älä tuhlaa nuoruutesi kultaisia päiviä verkkaisissa kulkuneuvoissa nuhjaamiseen.” Näin mainosti Finnair lentoja nuorille. Ja totta tosiaan, kun tultiin 90-luvulle reilaaminen alkoi kuihtua, tulivat halpalennot, interrailkortin hinta nousi ja kortin vyöhykejaon myötä matkustamisen vapaus ei ollut enää samanlaista. Vaan entä nyt, kun meillä on lentohäpeä ja kestävä matkustaminen?
– Onhan junalla matkustaminen monin verroin ympäristöystävällisempää kuin lentäminen. Itse tein työmatkan Itävaltaan junalla. Olihan siinä istumista, mutta ei mitenkään mahdotonta. Tosin täytyy tunnustaa, että lensin ensin potkurikoneella Tukholmaan, Mikko sanoo.
Jukka puolestaan on löytänyt lähimatkailun, hiihtämällä, melomalla, maastopyöräilemällä.
– Tutut paikat näyttävät aivan erilaisilta. Kun saapuu vesireittiä pitkin vaikka Ouluun, niin huomaa, että tämähän on aivan erilainen paikka kuin pääkadulta katsottaessa. Arkipäivän mindfulnessia. Ja on siinä sekin, että se vesireitti on ikiaikainen reitti, jota on käytetty paljon pidempään kuin niitä teitä, mitä siinä on, Jukka sanoo.
Elämän reitit
Mutta entä tänä päivänä, mihin mennään? Mikko Manka irtoaa arjesta höyrylaivan ruorissa. Tietotyöläinen suoritti ammattitutkinnon kotimaan vesiliikenteessä ja höyrylaivat ovat vieneet hänen sydämensä.
– Minulle irtautumisen tila on vaikkapa höyrylaivalla lähtö Tampereelta Virroille. Murheet jäävät kun käännytään Näsinselälle. Se hitaus ja hiljaisuus, Mikko sanoo.
Aknestikistä, Suomirokkia-biisistä ja ilmakitaran MM-kisoista tunnettu Jukka Takalo puuhaa isoa tapahtumaa vuodelle 2026, kun Oulusta tulee yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista.
– Siinä on vesireitit, siinä on Oulujoen suisto, ja taiteen avulla kaupunki syntyy uudestaan. On yhteinen mielikuvitus, kun sadat ilmakitarat soittavat samaa ilmaa, samaa sävelmää.
Mutta millainen voima yhteinen mielikuvitus voisi olla tänä päivänä?
– Me itse luomme sanoilla ja teoilla todellisuuden, mehän voimme kuvitella mitä tahansa, Mikko sanoo.
Ja Jukka jatkaa.
– Jos ihmiset ilon kautta tekevät asioita, niin silloin ollaan aika kaukana väkivallasta. Kun luodaan rakenteita tuottamaan iloa, niin se voi johtaa siihen, että vähemmän soditaan.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 23.4. kello 17.10 ja sunnuntaina 24.4. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki
