Nuori Anu Vehviläinen heitteli tomaateilla Helsingin herroja, sittemmin tie vei politiikan sisäpiireihin – elämä toi eteen myös raskaita menetyksiä
Puolet elämästään politiikassa toiminut kansanedustaja Anu Vehviläinen, 59, jättää eduskunnan keväällä. Nyt keskustan luottopoliitikko toivoo ennen kaikkea itsetuntoa kannatuskriisin suossa tarpovalle puolueelleen.
Kun Helsingin herrat pääministeri Harri Holkerin johdolla tulivat Joensuuhun puhumaan rakennemuutoksesta vuonna 1987, opiskelija Anu Vehviläinen ja muut Suomen kansallisen katuteatteri Sukan jäsenet suivaantuivat: että tänne tullaan kertomaan, miten meidän pitäisi elää! Niinpä hommattiin 10 kiloa tomaatteja aikomuksena viskoa niitä kohti herroja kuljettavia autoja ja estää autojen kulku heittäytymällä makuulle keskelle katua.
– Se protesti onnistui ja ei onnistunut. Tomaatit toki lensivät, mutta osuivat toimittajien bussiin. Siitä olen sitten myöhemmin saanut eduskunnassakin toimittajilta kuulla.
Putkaankin joutuneesta tomaatinheittäjästä sukeutui vuosien mittaan salonkikelpoinen keskustan luottopoliitikko, joka on kuulunut monen pääministerin sisäpiiriin. Anu, mikä on supervoimasi?
– Olen mielestäni aika yhteistyökykyinen ja muita kuunteleva ihminen. Asiakeskeinen, ehkä joskus vähän tylsäkin. En lähde heti ensimmäisenä myötäilemään tai kritisoimaan toisia, niin ehkä sellaista tukea on tarvittu ja kaivattu.
Anu Unimäeltä
Leppävirran Kotalahden kylässä on Unimäen talo, ja siellä tuleva eduskunnan puhemies otti ensiaskeleensa. Koti oli maatila, mutta Kotalahdella toimi myös iso Oravikosken kaivos ja kylällä asui monenlaista väkeä.
– Siellä oli erilaisten aatesuuntien asukkaita. Aate ei määritellyt hyvyyttä tai huonoutta. Kun kasvoin siinä maailmassa, niin minun on aina ollut helppo tulla eduskunnassakin toimeen eri puolueiden ihmisten kanssa, Anu arvelee.
Anun lapsuus loppui kuin leikaten, kun hän oli 11-vuotias.
– Olin veljeni kanssa tulossa mansikanpoiminnasta. Pikkuserkku otti meidät kainaloonsa ja kertoi, mitä oli tapahtunut: teidän isänne on tehnyt itsemurhan. Siitä alkoi toisenlainen elämä. Äiti oli tuolloin hädin tuskin kolmekymppinen. Minä ja vuotta vanhempi veljeni jouduimme itsenäistymään tosi nopeasti.
Anu sanoo, että suruun sekoittui myös helpotusta. Isällä oli ollut ongelmia alkoholin kanssa ja kotona oli usein pelon ilmapiiri.
– Eihän lapsi pysty sellaisia tuntemuksia analysoimaan, mutta näin jälkikäteen tajuan, että myös helpotuksen tunteita minulla oli, Anu sanoo.
Politiikan imu
Kun Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen vuonna 1981 taistelivat keskustan presidenttiehdokkuudesta, seurasi Anu kavereineen taistoa kiinnostuksella. Että tällaistako politiikassa on.
– Kävin Savonlinnan Taidelukiota ja olin silloin jo kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Aikamoisia maailmanparantajia me lukiolaiset olimme, kävimme Tukholmassa asti rauhanmarssillakin.
Keskusta alkoi aatesuuntana ja puolueena vetää puoleensa Anua, kun hän opiskeli Alkio-opistossa.
– Santeri Alkion ”älä unohda köyhän asiaa” -tyyppiset aatteet alkoivat kiinnostaa. Tosin ensimmäinen huippupoliitikko jonka opistolla näin, oli pääministeri Kalevi Sorsa. Sekin oli sitä moniarvoisuutta.
Anu kasvoi suomirockin kulta-aikana. Hassisen kone, Pelle Miljoona ja Juice ovat tärkeä osa Anun musiikillista sielunmaisemaa.
– Kun jalat vie ja taas mennään, kyllä siinä on sitä elämän suurta totuutta, että taas mennään eteenpäin.
Mitä päivänpolitiikan jättävä konkaripoliitikko antaisi neuvoksi omalle puolueelle nyt, kun nuoret yrmivät keskustaa ja puolueen kannatus kulkee syvissä vesissä. Enemmän suomirokkia ja vähemmän kansantanhuja?
– Kyllähän niitä molempia tarvitaan, mutta itse ajattelen niin, että puolue tarvitsee ennen kaikkea itsetuntoa. Itsetuntoinen ja omiin arvoihinsa uskova puolue kestää kaikenlaisen palautteen, myös negatiivisen. Ja nuoret mukaan, myös vallan kamarien ulkopuolella olevat.
Kirkasotsaisuutta ja vastuunkantoa
Anu Vehviläinen on viettänyt puolet tähänastisesta elämästään politiikan maailmassa. Kun se kiihottava maailma ensi kevään jälkeen jää taakse, niin eikö pelota tai jopa hirvitä?
– Ei pelota. Tunnen itse asiassa itseni aika vapaaksi. Ajattelen sillä tavalla, että tärkeää on saapuminen, mutta yhtä tärkeätä on lähteminen. Pitää uskaltaa tehdä niitä ratkaisuja, jotka ovat omissa käsissä. Nyt on lähdön hetki.
30 vuotta politiikassa on toki jättänyt jälkensä. Anu sanoo, että tullessaan päivänpolitiikkaan hän oli kirkasotsainen ja aatteellinen, usein mustavalkoinenkin. Vuosien varrella ajatteluun on tullut enemmän harmaan sävyjä, ja kantakin on monissa asioissa muuttunut.
– Ydinvoima on yksi sellainen asia, jota aiemmin vastustin, mutta varsinkin näinä aikoina on ollut pakko ymmärtää, että fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon ja varsinkin energiariippuvuudesta Venäjään.
Anun ensimmäinen jakso Arkadianmäellä kesti vuodesta 1995 vuoteen 2003.
– Olihan se putoaminen järkytys, ja pari päivää meni itkiessä. Mutta sen tajusi myös kirkkaasti, että valta on vain lainassa. Se luottamus pitää ansaita uudestaan.
Anulla oli puoliso, pieni lapsi ja arki politiikan ulkopuolella oli aika kivaa. Mieli paloi kuitenkin vaikuttamaan, ja seuraavissa vaaleissa vuonna 2007 Anu teki komean paluun. Kahdeksan vuotta ministerinä antoi uuden näköalan vastuun kantamiseen.
– Oppositiossa sitä voi aika vapaasti laatia oman agendansa, mutta hallitusvastuussa on toisenlainen meininki. Kyllä se valta ja vastuu on myös välillä väsyttänyt.
Mutta onko niin, että kriisien keskellä puolue on jättänyt monet naiset yksin selviytymään?
– Hankala kysymys, Anu sanoo.
Hän on kuitenkin sitä mieltä, että esimerkiksi Katri Kulmuni teki vähän hätiköidyn ratkaisun erotessaan kesällä 2020 valtiovarainministerin paikalta.
– Kun puolueessa on luotettu naisiin, niin tuleeko sitten sellainen ajatus, että ne pestit ovat aina lyhytaikaisia. Tosin uskon, että Kulmunilla on monenlaista vielä edessä, onhan hän nuori lahjakas poliitikko.
Suurin ilo ja suurin suru
Kun Anu Vehviläinen kohtasi baarissa Timo Hiltusen, se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta jo toisella silmäyksellä alkoi tapahtua. Kansanedustaja ja poliisi tuntuivat sopivan hyvin yhteen.
– Toki hän aina virnuili, kun ei ollut keskustan jäsen, että ketähän tässä oikein äänestäisi. Mutta kyllä mä nyt kotijoukkoihin luotin, että hänenkin äänensä sain.
Anusta tuli äiti 37-vuotiaana ja hän sanoo, että lapsen syntymä mullisti hänen maailmansa. Tatu-pojalle äidin työ kaukana Helsingissä ei ollut aina mieleen ja kerran äitiä hyvästellessään hän lähetti terveisiä.
– Sano sille Vanhaselle, että antaa sulle potkut, Tatu sanoi. Hän koki välillä raskaana sen, että kun mentiin vaikka Joensuun torille kahville, niin aina siinä oli jututtajia ja tieasioiden haastajia. Mutta sitten hän näki minut telkkarista ja ajatteli, että saahan se tuolla olla.
Tulee ihan valtavan raskaat ajat.
Anun ja Tatun elämä kääntyi päälaelleen eräänä marraskuisena yönä. Ovella seisoi kaksi vakavailmeistä poliisia, puolison työtovereita. Timo oli päättänyt päivänsä oman käden kautta.
– Se on ollut elämäni traagisin asia. Itsemurha oli täysi yllätys. Toki sitten näin jälkikäteen on miettinyt, että oliko hänessä sellaista melankolisuutta, jota en ollut riittävällä vakavuudella tajunnut.
Suurin huoli oli kuitenkin pojasta, että miten hän selviää. Tatu oli samanikäinen, 11-vuotias, kuin Anu isänsä menettäessään.
– Istuin siellä kodin takkahuoneessa, löin välillä päätäkin tiiliseinään ja ajattelin, että tulee ihan valtavan raskaat ajat. Meitä auttoi se, että puhuttiin hyvin avoimesti.
Anu sanoo oppineensa surusta sen, että surua ei voi käskeä, se tulee ja menee ajallaan, mutta ei se koskaan häviä. Pojan takia oli mentävä eteenpäin ja työ kansanedustajana oli hoidettava.
– Kävin terapiassa, mutta koin sen ahdistavana. Toki ymmärsin, että asiaa on hyvä käsitellä, mutta olin aina helpottunut kun sain painaa sen oven kiinni. Että huh, pääsinpäs omiin ajatuksiini taas.
Mitä erakkonainen opetti?
Kaksi vuotta sitten Anu Vehviläinen liitettiin ortodoksiseen seurakuntaan. Vaikka lapsuudenkoti ei ollut uskovainen, henkisyys on aina jollakin tavalla kutsunut Anu puoleensa.
– Ortodoksisuuden kautta olen löytänyt mielenrauhaa ja toivoa niin tähän elämään kuin tuonpuoleiseenkin.
300-luvulla eläneen erakkonaisen tarina puhuttelee Anua.
– Hän istui istumistaan samassa tuolissa, samassa huoneessa. Kun häneltä kysyttiin, että miksi täällä istut, niin nainen vastasi: ”En minä istu, minä olen matkalla”.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 10.12. kello 17.10 ja sunnuntaina 11.12. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki
