Vaatekriisejä ja tasa-arvokysymyksiä – naisen tie poliisiksi oli pitkä ja kivinen

Kun Suomen ensimmäiset naispoliisit aloittivat työnsä, heidät passitettiin valvomaan prostituutiota ja tekemään asioita, jotka aiheuttivat miespoliiseille päänvaivaa ja kiusallisen olon.

Helsingin poliisilaitoksen miehisessä poliisirivistössä seisoi 1920- ja 1930-luvuilla aikansa harvinainen poikkeama: kieltolakietsivä Lahja Vesterberg oli Suomen ensimmäisiä naisia, jotka pääsivät varsinaiseen poliisityöhön miespoliisien rinnalle.

Helsingin poliisilaitoksen väkijuomalakiosaston tutkintapöytäkirjojen merkinnöissä Vesterberg etsiskelee spriilasteja, tähystelee rannoilla salakuljetukseen käytettäviä moottoriveneitä, partioi rautatieasemalla ja tekee ratsioita siinä missä miesetsivätkin.

Naisia ei moneen kymmeneen vuoteen kelpuutettu samoihin työtehtäviin miespoliisien kanssa.

Vaikka naispoliiseja on ollut Suomessa jo vuodesta 1907, naisia ei moneen kymmeneen vuoteen kelpuutettu samoihin työtehtäviin miespoliisien kanssa – saati edes samaan koulutukseen.

Naispoliisien työtehtäviin kuului 1900-luvun alkukolmanneksella lähinnä hoitaa tehtäviä, joiden katsottiin olevan naisille parhaiten soveltuvia ja jotka miehet kokivat kiusallisina ja vaikeina – toisin sanoen tehtävät, joissa oltiin tekemisissä naisten kanssa herkkäluontoisissa merkeissä.

Vuonna 1907 työnsä aloittaneet naispoliisit keskittyivät pääasiassa irtolaisvalvontaan ja prostituution valvontaan. Naisten lempeä luonne ja ymmärrys omasta sukupuolesta nähtiin erityisenä vahvuutena myös esimerkiksi lapsiin liittyvissä tapauksissa, sikiönlähdetyksiin eli abortteihin liittyvissä tapauksissa, siveellisyysrikoksissa ja kuulustelutilanteissa, joissa kuulusteltava oli nainen. Harvalla poliisiasemalla moinen toteutui.

Naispoliisikomitean vuonna 1936 kirjoittamassa kirjeessä ulkomaiselle Independent Woman -lehdelle sanotaan, että Suomessa ainoastaan Helsingissä työskentelee etsivässä osastossa yksi nainen, kenties juuri Lahja Vesterberg, joka tekee varsinaista poliisin työtä.

Sukupuolettomia humalaisten kauhuja

Ajatus naispoliiseista keräsi huomiota myös lehdistössä. Naista poliisin työssä pidettiin huvittavana ajatuksena, olivathan poliisimiehet raavaita ja vahvoja.

Naispoliisien kuviteltiin olevan julman näköisiä, jopa androgyynisiä hahmoja, jotka partioivat kaduilla humalaisten kauhuna poliisipamppua heilutellen. Näin ainakin ajatteli 1930-luvulla eräs toimittaja, joka oli jyväskyläläistä naispoliisia haastattelemaan mennessään joutunut yllättymään:

“Niinpä hämmästyimmekin, kun poliisilaitoksella seisoi edessämme siviilipukuun puettu hymyilevä nainen, jolla oli jopa – naisellisuuden huippu – korvarenkaat korvissa.”

Ajatus naisista poliiseina kirvoitti myös kannustusta, joskin välillä huumorin keinoin. Eräskin mielipidekirjoittaja oli sitä mieltä, että rähinöitsijät kalpenisivat pirttihirmujen edessä:

"Jos naispoliiseiksi otettaisiin yksinomaan sellaisia naisia, jotka ovat naimisissa tohvelisankarien kanssa, ei tällaisten naisellisten järjestyksenvalvojien tarvitsisi käydä mitään poliisikouluakaan, vaan olisivat he virkaan astuessaan täysin valmentuneita tehtäväänsä".

Laintuntemusta, Raamatun oppeja ja jumppatunteja

Naisten perehdyttäminen poliisin työhön jäi vuosikymmeniksi naisjärjestöjen tehtäväksi. Ensimmäisen, pari kuukautta kestäneen naispoliisikoulutuksen järjesti Suomen Valkonauhaliitto ry 25 kurssilaiselle vuonna 1923.

Koulutus ei ollut tae työllistymiselle tai varsinaisesti antanut poliisin pätevyyttä, vaan toimi lähinnä sisäänheittona poliisityön alkeisiin. Lukujärjestykseen on kirjattu paitsi laintuntemusta ja vierailuja eri poliisilaitoksen osastoille, myös Raamatun oppia ja jumppatunteja.

Naisten innostus poliisin ammattia kohtaan yllätti naisjärjestöt iloisesti. Uteluja saapui kirjeitse paljon ja koulutuksia päätettiin järjestää lisää. Noin kymmenisen vuotta myöhemmin Naisjärjestöjen Keskusliitto ry:n naispoliisikomitea aloitti säännöllisiksi tarkoitetut naispoliisikurssit, joita vainosi muun muassa ennen Helsingin olympialaisia puhjennut sota. Kursseja järjestettiin vuoteen 1948 asti.

Naispoliisiasia oli yhtä estejuoksua

Naispoliisiasia kompasteli mitä kummallisimpiin byrokratian asettamiin esteisiin. Vuonna 1925 annettu asetus poliisitoimesta ei tuntenut naispoliisinimitystä, eikä seuraavana vuonna annettu asetus naisen kelpoisuudesta valtion virkaan antanut nimittää naista poliisikonstaapeliksi.

Toinen ongelma oli naisen virkapuvun puuttuminen. Esimerkiksi rikospoliisissa työskenneltiin siviiliasussa, mutta monet tehtävät pysyivät naisten saavuttamattomissa virkapuvun uupumisen vuoksi. Ensimmäiset virkapuvut oli teetettävä mittatilauksella. Vasta virkapukupäätöksessä vuonna 1951 naisen virka-asuksi määriteltiin hame ja avokauluksinen virkatakki.

Naispoliisikomitea teki sinnikkäästi töitä aina 1970-luvulle asti naispoliisiasian etenemisen hyväksi. Uralla eteneminen oli käytännössä mahdotonta ennen 1970-luvun puoliväliä, jolloin naisille saatiin sama poliisikoulutus, virkanimike ja palkkaus kuin miehillekin.

_____________________________________________________________________________________

Lähteet: Jonna Pulkkinen: Kieltolaki – Kielletyn viinan historia Suomessa,
Autonomian alusta etykin aikaan: historiikki Helsingin poliisilaitoksen vaiheista 1986–1976, Helsingin poliisilaitoksen historia 1826–2001,
Suomen naisten vuosisadat 4 Tiennäyttäjät,
Helsingin poliisilaitos. Väkijuomalakiosasto
Cb I:1 Poliisitutkintapöytäkirjat (1931 - 1931),
Helsingin poliisilaitos. Väkijuomalakiosasto
Cb I:4 Poliisitutkintapöytäkirjat (1929 - 1929),
Naisjärjestöjen Keskusliitto ry.
Hd:1 Naispoliisikomitea (1933 - 1970),
Suomen Valkonauhaliitto ry.
Hb:4 Naispoliisikurssi (1917 - 1938)
100 vuotta naisten elämää ja tekoja
Poliisimuseo