Vihaan ja rakastan kielioppia!
Epävarmuus hiipii mieleeni joka kerta, kun kirjoitan jotain julkaistavaksi tarkoitettua. Pelkään tekeväni hölmöjä kielioppivirheitä. Harmittaa, että en aikoinaan keskittynyt paremmin äidinkielen tunneilla. Inhosin kielioppia kuten useimmat luokkatoverini.
Aika moni heistäkin, jotka loistivat kouluvuosina ainekirjoituksessa, tuskastui kielioppituntien aikana. Ei riitä, että suomen kielessä on loputtomasti erilaisia sijamuotoja ja sanaluokkia, kieliopin termistö vilisee vaikeita sanoja, eivätkä ne anna mitään vihjettä merkityksestään. Pluskvamperfektit ja possessiivisuffiksit vilisevät päässä, eikä pilkun paikka tahdo löytyä.
Minäkin pidin jo silloin ja pidän edelleen kirjoittamisesta: siinä pääsee ilmaisemaan itseään ja ajatus kirkastuu. Kirjoittaessani joudun kuitenkin vähän välillä tarkistamaan asioita Kotuksen kieliopista. Näin on, vaikka tiedostankin, että kieliopin rajoja saa venyttää, jos ilmaisu sitä vaatii. Kirjoittamiseen pätee, että täytyy tuntea sääntö, että voi rikkoa sitä.
Kielitieteilijät eivät ole kiusallaan keksineet monimutkaista ja vaikeasti opittavaa suomen kieltä. He ovat vain nostaneet sen tutkimuspöydälle, avanneet sen lauseet ja preparoineet sanat. Siten he ovat löytäneet sen säännönmukaisuudet ja toimintaperiaatteet.
Äidinkieltään jokainen osaa käyttää tuntematta kieliopin sääntöjä. Se on lapsuudessa jäljittelemällä omaksuttua ja vaistonvaraista. Kieliopilla ei ole paljoakaan tekemistä kielen oppimisen kanssa. Pelkästään kielioppia pänttäämällä ei opi uutta kieltä. Kielioppi auttaa kuitenkin hahmottamaan myöhemmin opeteltavan kielen rakennetta ja sääntöjä.
Vaikka äidinkieli olisi sujuvaa, kielioppia täytyy silti opiskella. Yhteisiä sääntöjä opiskellaan ja noudatetaan, jotta kielen yhteismitallisuus säilyisi, että me ymmärtäisimme toisiamme mahdollisimman hyvin.
Nyt kun kirjoittaminen on tärkeä osa työtäni, ymmärrän paremmin kieliopin merkityksen. Sen tarkoitus on auttaa minua jäsentämään ymmärrettäväksi tekstiksi sen mitä yritän ilmaista. Jokainen, joka on lukenut virheitä vilisevää tekstiä, tietää miten häiritsevää se on. Yritän tuottaa tekstiä niin, että sen sisältö olisi pääasia ja muoto palvelisi tätä tarkoitusta.
Joskus käy mielessä pitäisikö kielen opiskelijoilla ja kirjoittajilla olla käytössään jokin erilainen, helpompi käsitteistö kuin kielentutkijoilla? Ymmärrän, että kielitieteen harjoittamisessa käytössä olevat termit ovat tärkeitä eri kielten välisessä vertailussa. Minua eivät vieraiden kielten opiskelussa ole hyödyttäneet äidinkielestä tutuksi tulleet kielitieteen termit, joiden merkityksen olen autuaasti unohtanut.
Aina kun tutkin jotain kieliopin osa-aluetta ihmettelen, kuinka kukaan muunkielinen voi oppia suomen kieltä. Siinä on niin paljon kummallisia vain suomelle ominaisia taivutusmuotoja kuten esimerkiksi partitiivi. Minä ostin auton. Minä en ostanut autoa.
Suomea äidinkielenään käyttävä oppii partitiivin oikean käytön samalla kun oppii puhumaan, muunkielisille sen virheetön käyttö on erittäin vaikeata. Partitiivi on ylellisyyttä kielessä, todistaa suomen kielen emeritusprofessori Matti Larjavaara Pasi Heikuran haastattelussa Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Lasse Nousiainen.
