Nimilaki uudistuu ensi vuonna. Luvassa on muutamia uusia vaihtoehtoja omaa tai esimerkiksi lapsen nimeä pohtiville.
Verrattuna edelliseen, 1990-luvulta peräisin olevaan nimilakiin uusi laki esimerkiksi ottaa paremmin huomioon ulkomaalaisperäiset nimet ja perheet. Etunimen ei enää tarvitse olla perinteisen kotimaisen nimikäytännön mukainen, kunhan samaa nimeä käyttää Suomessa vähintään viisi samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Kotimainen nimikäytäntö kattaa jo ennestään monia maahanmuuton myötä yleistyneitä, vierasperäisiä nimiä.
Lisäksi etunimien enimmäismäärä nostetaan kolmesta neljään, koska yhä useampi suomalainen on kotoisin sellaisesta maasta, jossa lapselle on tavallista antaa useita etunimiä. Kyse ei ole täysin uudesta keksinnöstä: Suomessa annettiin silloin tällöin lapsille jopa neljä etunimeä, ennen kuin kolmen etunimen rajoitus säädettiin vuonna 1945.
Muutokset ovat hienovaraisia, mutta kertovat yhteiskunnan muutoksista, aivan kuten suomalaisten sukunimien syntyminenkin aikoinaan.
Sukunimi oli itsenäisen kansalaisen tunnusmerkki
Varhaisimmat suomalaiset sukunimet ovat peräisin jo keskiajalta, Itä-Suomen talonpoikien keskuudesta. Kehitys kohti yleistä ja yhtäläistä sukunimikäytäntöä alkoi 1800-luvulla, jolloin taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot olivat kehittymässä ja kansallistunne nosti päätään.
– Suomen kieltä alettiin kehittää niin, että se kelpaisi käytettäväksi kaikilla yhteiskunnan aloilla. Samalla alettiin suomalaistaa historian ja maantieteen oppikirjojen ulkomaisia nimiä, kertoi Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala Ylen aamu-tv:ssä tiistaina.
Kun huomattiin, että kaikilla länsisuomalaisilla ei edes ollut sukunimiä, niiden tarpeesta alettiin puhua. Varsinkin suomalaisia sukunimiä haluttiin käyttöön ruotsinkielisten nimien rinnalle ja tilalle. Peruskaavaksi vakiintui itäsuomalaisen nen-päätteen yhdistäminen johonkin luontosanaan. Myös talon nimiä omaksuttiin sukunimiksi.
– Sukunimestä tuli kansallinen symboli oman rahayksikön ja oman kielen tapaan. Sukunimeä pidettiin kansakunnan itsenäisen jäsenen tunnusmerkkinä, Paikkala kertoi.
Suomenmielinen säätyläistö intoutui vaihtamaan ruotsinkielisiä sukunimiään suomalaisempiin vastineisiin toden teolla 1900-luvun alussa. Seuraavina vuosikymmeninä siirryttiin kansallisesta heräämisestä jo kansalliseen uhoon. Ruotsalaisten nimien lisäksi muutoskampanjoinnin kohteeksi joutuivat myös karjalaiset nimet, joita pidettiin liian vieraina. Myös venäläisiä nimiä suomennettiin ahkerasti.
– Jopa sukunimi Venäläinen saatettiin muuttaa nimeksi Suomi, Paikkala sanoi.
Nyky-Suomeen Paikkala ei kaipaa vastaavaa nimenmuutosaaltoa.
– Olisi ihanaa, että kaikki saisivat kulkea sillä nimellä, jonka ovat saaneet, eikä nimiä tarvitsisi muuttaa valtakielen mukaisiksi.
Yhdistelmänimen ottaminen helpottuu
Uuden nimilain uudistustyöryhmässä työskennellyt Paikkala totesi, että jokaisen aikakauden muoti ja ihanteet näkyvät nimissä.
– Esimerkiksi nykyisen nimilain aikana monet puolisot ovat hakeneet uuden yhteisen nimen, kun eivät ole halunneet ottaa kummankaan sukunimeä yhteiseksi nimeksi. Lisäksi yksilöllisyys on lisääntynyt. Jotkut ovat alkaneet mieltää sukunimen henkilökohtaiseksi lisänimeksi ja hakevat omaa identiteettiään kuvaavaa sukunimeä, Paikkala kertoi.
Uusi laki pitääkin lähtökohtana, että puolisot säilyttävät omat nimensä avioliittoon astuessaan.
Myös yhteisen nimen ja sukunimiyhdistelmien ottaminen helpottuu. Puolisoista kumpikin voi yhteisellä päätöksellä ottaa kahdesta sukunimestä koostetun yhdistelmänimen, siinä missä ennen sen on voinut ottaa vain toinen osapuolista. Lapsenkin sukunimi voi olla yhdistelmä.
Avopuolisoilla taas ei enää tarvitse olla yhteistä tai yhteisessä huollossa olevaa lasta saman sukunimen saamiseksi, vaan siihen riittää viiden vuoden asuminen samassa taloudessa ja molempien suostumus.
Nimien perusvaatimukset kuitenkin pysyvät. Paikkala kertoi, että nimi ei saa edelleenkään herättää pahennusta tai aiheuttaa ilmeistä haittaa kantajalleen. Tytölle ei voi antaa pojannimeä tai toisin päin, eivätkä myöskään alatyyliset sanat kelpaa nimiksi.
Juttua korjattu 27.6. klo 14.17: Jutussa väitettiin aiemmin, että yleiset sukunimikäytännöt olisivat syntyneet 1800-luvulla. Todellisuudessa silloin alkoi kehitys kohti yleistä ja yhtäläistä sukunimikäytäntöä.
