Voiko apteekkilääkkeitä kaihtava vanhempi juottaa lapselleen vahingollista hopeavettä tai vaihtoehtohoitaja sivellä syöpäkasvaimeen mustasalvaa? Saako reiki-hoitaja väittää parantavansa masennuksen ja homeopaatti lapsettomuuden? Missä kulkee raja, millaisiin vaivoihin kuka tahansa voi tarjota hoitoa kenelle tahansa?
Kun tiedotusvälineet tuovat julkisuuteen surullisia tapauksia epäonnistuneista kokeellisista hoidoista tai suoranaisista huijauksista, kiihtyy keskustelu ei-lääketieteellisten hoitojen asemasta. Suomessa ei ole niitä koskevaa erillistä lainsäädäntöä, vaikka yritystä on kyllä ollut.
Vuonna 1991 poliitikot herätti laisäädännön tarpeeseen Rovaniemellä kuollut diabeetikko-poika, jota oli puoskaroitu kuhne-kylpyhoidoilla. Lama ja alituinen sote-uudistus veivät hallitusten huomion, mutta etenkin vuosina 2006–2008 lakia vaihtoehtoisista hoidoista yritettiin saada aikaan.
Työryhmä jätti mietinnönkin, mutta yhteisymmärrystä ja poliittista tahtoa ei löytynyt.
Tarkoitus ei ole kieltää kaikkea, vaan saada rekisteri hoitojen antajista ja suojella esimerkiksi lapsia ja vakavasti sairaita. Tuore kysely osoitti, että vaikka kansalaiset ovat lääkäreitä avoimempia vaihtoehtohoidoille, lakeja kaivataan ihmisten suojaksi.
Puoskarilaki-termi jäi meillä elämään ruotsin kielestä. Kvacksalverilagen sääteli aiemmin Ruotsin vaihtoehtohoitoja, mutta nykyisin määräykset on sijoitettu moniin eri lakeihin.
Kielitoimiston sanakirjan mukaan puoskaroinnilla tarkoitetaan ’puoskarina toimimista’ ja ’taitamatonta hoitoa’’. Puoskari taas on ’laittomasti lääkärintointa harjoittava henkilö’’.
Halventavan tarkoituksen sana saa puhuttaessa taitamattomista lääkäreistä, selittää termin taustoja Kotimaisten kielten keskuksen kielenhuoltaja Riitta Eronen.
Puoskarilaki on ruma ja huono kutsumanimi jo muutenkin tunteita herättävässä asiassa. Mistä parempi nimi?
Vaihtoehtohoito-sana ei kelpaa lääkäreille, koska joku voi erehtyä kuvittelemaan, että hoidot olisivat vaihtoehto sairauksien käyvälle hoidolle. Täydentävät hoidot -sanapari ei kelpaa samasta syystä. Lääkärit haluaisivat puhua uskomushoidoista, mutta osa vaihtoehtohoidoista omaa muutakin näyttöä kuin uskoa.
Minulla olisi ehdotus: voisimmeko ryhtyä puhumaan kokemushoidoista. Sana viittaa asiakkaan kokemukseen hoidon mahdollisesta tehosta. Sanalla voidaan myös tuoda esiin hoitojen antajan työkokemuksen merkitystä hoidon onnistumisessa.
Lääkärienkin luulisi kelpuuttavan kokemushoidon, koska se on varsin arvovapaa termi eikä liioittele tai vähättele hoidon mahdollista tehoa. Yleisesti hyväksyttyjä, kokemukseen nojaavia hoitoja käytetään lääketieteessäkin, vaikka hoitojen tieteellinen näyttö ei aina olisi yksiselitteinen.
Ihmiskeho on täynnä mekanismeja, joiden yhteyttä terveyteen tai sairauteen ei vielä tunneta.
Lääketiedekään ei ole pelkkää riemukulkua. Nobelin palkinnon vuonna 1949 sai ihmehoidoksi ylistetty lobotomia. Portugalilainen neurologi Egas Moniz kehitti leikkausmenetelmänsä psykiatrisen potilaan mielen rauhoittamiseksi.
Pelastavaksi luultu hoito tekikin ihmisistä pahimmillaan pysyvästi tunne-elämältään apaattisia tai vaihtoehtoisesti yliaggressiivisia.
Ihmiskeho on täynnä mekanismeja, joiden yhteyttä terveyteen tai sairauteen ei vielä tunneta.
Muistan aina, miten adhd-pojilleen maitohappobakteereja ja muita probiootteja syöttäviä äitejä väheksyttiin tiedepiireissä – kunnes opittiin tuntemaan suoli-aivoakseli.
Nykyisin suolen mikrobiston, ravitsemuksen ja aivoterveyden yhteyksistä tulee jatkuvasti uutta tutkimustietoa.
Raja puoskarin ja visionäärin välillä on joskus horjuva – ennen kuin tieteellinen tutkimus tulee kääntämään näytön hänen puolelleen tai häntä vastaan.
Ulla Järvi
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja terveysviestinnän tutkija, joka ei pysty edes kuvittelemaan, miten vähän me mistään vielä tiedämme.
Kolumnista voi keskustella 8.9. klo 23:00 asti.
