Kirjasin aikoinaan ylös omien lasten murheita, joihin kuului muun muassa kouluaamuahdistus siitä, että kaakao oli kylmähköä. Ei siis lämmintä eikä kylmää, vaan jotain siltä väliltä. Itkuhan siinä meinasi tulla, kun muutenkin väsytti. Itseäkään ei voinut syyttää, koska lasten äiti oli kaakaon silkkaa ilkeyttään valmistanut.
Yksi suosikkini oli myös lapsen kiukustunut kysymys ”Missä me säilytetään meijän pikkulompakoita?” ikään kuin kaikissa itseään kunnioittavissa perheissä olisi oma osastonsa sellaisia päiviä varten, jolloin tavallisen lompakon sijaan tarvitaan pienempää.
No, lapsilla on lasten murheet. Aikuisilla on suuremmat, aikuisten murheet. Kuluva talvi esimerkiksi on ollut hankala, kun on ollut niin liukasta. Ikävä takaisku oli, kun kukaan ei tänä vuonna tehnyt hiihtolatua lähtemään meidän tontin kulmalta. Yskää oli joulukuun puolivälistä tammikuun loppuun. Polvi on vihoitellut, eikä selässä ole hurraamista. Luomileikkauksesta jäi sittenkin pieni arpi, ja lumi on ollut tänä vuonna pirun painavaa kolata, kun suojasäät ovat olleet jatkuvasti vieraana.
Autoon pitäisi vaihtaa oikean puolen lamppu, mutta se on tällaisilla nakkisormilla hankalaa, eikä nykyään huoltoasemilta saa palvelua. Ai niin: tutun kollegan kirjaa myytiin 20 000 kappaletta. Miksi minun kirjaa ei myyty – mikä teitä lukijoita oikein vaivaa?
Omien vastoinkäymistensä yläluokkaisuuden ymmärtää yleensä vasta siinä vaiheessa, kun pihapiiriin hiipii oikeita huolenaiheita.
Ja onhan tässä ollut muutakin, kun oikein vauhtiin päästään:
Sähkön hinta.
Bensan hinta.
Puutavaran hinta.
Hiekoitussepeli!
Herran jumala, meidän pitää puhua enemmän hiekoitussepelistä! Se on niin harvinaista, että siitä tehdään kohta varmaan korukiviä.
Ja entäs sitten Inflaatio.
Sote.
Laskevat Pisa-tulokset.
Valtion velka.
Puhumattakaan siitä, kun kodinkoneliikkeessä luvattiin ostoksesta alennusta, jos vaihtaa operaattoria. Ei siinä muuten mitään, mutta jälkeenpäin kävi ilmi, että minulla olikin alla määräaikainen sopimus, minkä seurauksena päädyin maksamaan yhdellä kännykällä kahta liittymää. Säästön sijaan tuli lisäkulua toista sataa euroa.
Että ei ole kuulkaa ollut helppoa. Tai toisaalta: kuinka ihania murheita sitä keskimäärin onkaan!
Valitettavasti omien vastoinkäymistensä yläluokkaisuuden ymmärtää yleensä vasta siinä vaiheessa, kun pihapiiriin hiipii oikeita huolenaiheita. Ukrainan katastrofi on muistutus siitä, kuinka keskimäärin kannattaisi olla tyytyväinen marinoihinsa, jotka yleensä ovat kuitenkin pelkkiä rikkahippusia.
Ei elämän näin haurasta pitänyt olla.
Ajatellaan vaikka pakolaisuutta: Peruskuvaston mukaanhan eurooppalaiset eivät joudu pakolaisiksi. Heille, eli meille, ei ylipäänsä voi tapahtua mitään pahaa (ellei haaleaa kaakaota lasketa). Ja sitten yhtäkkiä voikin. Valkenee se päivä, jolloin käsittää, että kuka tahansa voi joutua lähtemään kodistaan ja mukavasta elämästään. Syy voi olla sota tai vaikka ydinonnettomuus: on lähdettävä saman tien, paluuta ei ole.
Kaikki vaivalla saavutettu katoaa savuna ilmaan. Sitten aloitetaan uusi elämä nollasta. Pahimmillaan vielä maassa, jonka kieltä ei osaa, ja jonka asukkaat suhtautuvat parhaassakin tapauksessa miten kuten sietäen uusiin tulokkaisiin.
Ei elämän näin haurasta pitänyt olla.
Jos tästä paskasta – anteeksi kielenkäyttöni – jotain myönteistä voi löytää niin sen, että katastrofi avaa silmät näkemään, kuinka paljon maailmassa on normaalioloissa iloittavaa.
Jokainen sisäänhengitys, joka tuo kehoon happea, on mahtava juttu. Meillä on ruokaa jääkaapissa ja lisää saa kaupasta. Kevät alkaa näillä hetkillä, kohta purot solisevat, leskenlehti työntää päänsä näkyviin ja ilmatilan täyttää lintujen Tinder.
Siitä nyt puhumattakaan, että useimmilla on ympärillä rakkaita, joiden kanssa tästä kaikesta voi nauttia.
Kun tämä sota joskus loppuu, eikä toivottavasti ole eskaloitunut maailmansodaksi, niin kannattaisi ottaa tavaksi olla tyytyväinen. Itse yritän jatkossa pitää mielessä, että onni ei ole saavutettu etu.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on pikkuasioista mariseva kirjailija.
Voit keskustella kolumnista 18.3. klo 23.00 saakka.
