Ivalolaiselle Maija-Elina Oikariselle ei ole aina ollut päivänselvää, voiko hän kutsua itseään kolttasaamelaiseksi. Vielä kaksikymppisenä hän ei ollut oppinut isoäitinsä kieltä eikä tuntenut kulttuuria.
Kielettömyys sai aikaan tunteen, ettei ole tarpeeksi saamelainen. Kieltä ei puhuttu lapsuuden kodissa, ja saamen puku oli vieras. Yhteys omaan kulttuuriin ja sukuun oli katkennut siinä vaiheessa, kun Oikarisen mummo jäi toisen maailman sodan jälkeen orvoksi. Mummo rakensi elämänsä uudelleen Ivaloon, eikä kolttasaamelaisuudesta enää puhuttu.
Jokin sai Oikarisen kuitenkin hakeutumaan opiskelemaan koltansaamen kieltä ja kulttuuria. Hiljalleen yhteys omiin juuriin alkoi rakentua uudelleen.
– Ensiksi ajattelin, että opettelen vain kielen, mutta kursseilla oli kyse myös kaikesta muusta: puhuttiin identiteetistä, kulttuurista ja suvusta. Yhtäkkiä ymmärsin, että opiskelijoiden joukossa oli myös omia sukulaisiani, ja minä olen samalla lailla kolttasaamelainen kuin hekin, iloitsi Oikarinen.
Identiteettikysymykset jumittivat elämän
Isoäidin kadonneen kielen opetteleminen muutti Oikarisen elämän kokonaan. Hän sai luotua uudelleen kadonneen yhteyden ja elämään nousi paljon uudenlaista iloa.
– Olin onnellinen, kun sain kieleni takaisin. Halusin ommella itselleni kolttasaamelaiset vaatteet ja pukeutua niihin, muistelee Oikarinen.
Vuoden kestäneiden opintojen jälkeen paluu arkeen oli kuitenkin raskasta. Identiteetin pohdinta ja etsintä jumitti elämän, ja Oikarisen mieli alkoi oireilla.
Omassa perheessä ja lähipiirissä ei enää ollutkaan ihmisiä, joiden kanssa voisi kieltä käyttää, ja Oikarinen tunsi jääneensä isoäitinsä tavoin yksin kielensä kanssa.
– Koulutuksen jälkeen minulle jäi vain kysymyksiä ilman vastauksia. En pysty enää kysymään mummolta kielestä tai omasta kulttuuristamme, kertoo Oikarinen.
Millaisen puvun voin ommella? Millaiset helmikirjailut niihin kuuluu? Yhteyden uudelleen rakentaminen jäi omille harteille. Siihen Oikarinen uupui.
– Sen vuoksi en ole saanut valmiiksi omia kolttavaatteitani. Olin todella pieni silloin, kun mummo vielä puhui, enkä ikinä tajunnut kysyä häneltä näistä asioista. Olisinpa puhunut tästä aiemmin hänen kanssaan, niin kuulisin, millaisia vaatteita hän on aikoinaan käyttänyt, pohtii Oikarinen.
Lapsen syntymä paransi vuosikymmenten haavat
Pian kielen oppimisen jälkeen tuli aika pohtia juuria uusin silmin: Maija-Elina Oikarinen odotti ensimmäistä lastaan. Hänelle oli tärkeää, että lapsi saisi perinteisen saamelaisen nimen ja hän voisi puhua koltansaamea lapselle.
Kielen vaihtaminen ei ollutkaan yksinkertainen asia.
– Puhuin hänelle kauan pelkkää koltansaamea. Tietysti väliin tuli suomeakin muutama sana, sillä minulla ei ollut voimia hakea sanoja koltansaamen kielelle. Minulla ei ollut voimia ottaa sanakirjaa esiin ja tehdä kielityötä, muistelee Oikarinen ensimmäisiä vuosia.
Kun lapsi oli vuoden ikäinen, Oikarinen tunsi koltansaamen puhumisen raskaaksi.
– Minusta tuntui, etten osaa puhua hänelle kaikkea sitä, mitä haluaisin. En löytänyt sanoja, jotka halusin tyttärelleni kertoa. En osannut puhua koltansaameksi tunteistani yhtä hyvin kuin olisin halunnut, kertoo Oikarinen.
Saamelaisäitinä hänestä tuntui, että hänellä on painava velvollisuus puhua vain koltansaamea lapselle. Oikarisen mielestä aiheesta ei puhuta tarpeeksi saamelaisyhteisössä. Uupumus ja riittämättömyyden tunteet alkoivat painaa nuoren äidin harteilla. Koltansaamen puhuminen olisi ollut Oikarisen suuri unelma, mutta jos voimat eivät riitä, kuinka päästä eteenpäin ja keneltä löytää tukea?
– Olisihan se tietysti kaunis ajatus, että siirtäisin kielen hänelle ja halusin sen tehdä. Se oli minulle kuitenkin vaikeaa, ja aloin puhua hänelle myös suomea, harmittelee Oikarinen.
Isoisoäidin mukaan nimetty Maadrân on nyt kuusivuotias. Äitinä Maija-Elina Oikarinen on päässyt useaan kertaan hämmästymään, kuinka pieni tyttö on ylpeä kolttasaamelaisesta nimestään. Lapsen mentyä koltansaamen kielipesään perhekin alkoi saada enemmän tukea kielen elvyttämiseen.
Vuosia siihen meni, mutta vihdoin kolttapukukin valmistui. Tyttären ylpeys omista juuristaan on eheyttänyt jotain myös äidissä.
– Joka ikinen kerta, kun Maadrân näkee saamenlipun jossain, hän huikkaa innoissaan ”meidän kolttasaamelaisten lippu!” Hän puhuu paljon siitä, kuka hän on ja mistä hän tulee. Se on tosi hyvä tunne, kertoo Oikarinen.
