Roosa Piispanen, 23, pesi ja puki ukkinsa arkkuun – kokemus kannusti hänet tärkeään vapaaehtois­tehtävään

Vapaaehtoisia arkunkantajia tarvitaan yhä enemmän sukujen pienentyessä. Rakkaan ukin saattaminen viimeiselle matkalle oli Roosa Piispaselle liikkeelle laittava kokemus.

Vaalea nuori nainen Joensuun Ison Ristinkappelin aulatilassa arkunkantoharjoituksissa, katsoo levollisesti kohti kameraa.
”Meillä jokaisella on oma tapamme auttaa toisia. Arkunkanto on yksi mahdollisuus, mutta jokainen tietää itse parhaiten mikä kenellekin on luontevaa”, sanoo Roosa Piispanen. Kuva: Ari Haimakainen / Yle
  • Siru Päivinen

Hoitoalan opiskelija Roosa Piispanen, 23, osallistui noin 15 joensuulaisen kanssa uusien arkunkantajien koulutukseen Isossa Ristinkappelissa.

Arkunkantaminen on arvokasta vapaaehtoistyötä ja sitä tehdään yhdessä. Video: Ari Haimakainen / Yle

Joensuun evankelisluterilainen seurakuntayhtymä järjesti koulutuksen jo neljättä kertaa. Vapaaehtoisia arkunkantajia kysytään jatkuvasti enemmän.

– Joensuussa on seurakuntien ja sukujen apuna kolmisenkymmentä vapaaehtoista arkun kantajaa. Heitä tarvittiin viime vuonna 40 hautaustilaisuudessa, kertoo Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Sirpa Hiltunen.

Muutamissa tilaisuuksissa kantajina on ollut vain vapaaehtoisia.

Koulutusillan aikana hautajaisissa vapaaehtoistyötä jo vuosia tehneet kertoivat kokemuksistaan arkunkantajina. Jokainen koulutukseen osallistuja myös kokeili arkun kantoa.

– Nyt harjoitellaan 90 kiloa painavalla arkulla, mutta se voi painaa paljon enemmänkin. Kantajan tehtävään käy kuitenkin lähes jokainen, rohkaisee Kaija Pesonen, joka toimii yhtenä arkunkantajien yhteyshenkilöistä.

Koulutukseen osallistui kaikenikäisiä joensuulaisia nuorista eläkeläisiin. Illan tunnelma oli samaan aikaan kunnioittava ja arkinen.

Vapaaehtoiset arkunkantajat harjoittelevat ruumisarkun kantamista Joensuun Isossa Ristinkappelissa.
Vapaaehtoisten koulutusillan aikana otettiin tuntumaa myös arkun kantamiseen ja tutustuttiin suntion antamaan ohjaukseen siunaustilaisuudessa. Kuva: Ari Haimakainen / Yle

Ukin arkuttaminen ja arkun kantaminen herätti ajatuksen vapaaehtoistyöstä

Roosa Piispanen pitää arkunkantajan tehtävää tärkeänä vapaehtoistyönä. Hän aikoi jättää yhteystietonsa koulutusillan päätteksi ja ottaa pestin vastaan.

– Meillä on täällä Suomessa paljon yksinäisiä vanhuksia, ja senkin takia tämä on tärkeä tehtävä. Jokaiselle kuuluu arvokas ja kunnioittava viimeinen matka, Piispanen pohtii.

Vapaaehtoiset arkunkantajat eivät tiedä kenen arkkua he kantavat, elleivät omaiset erikseen halua tuoda sitä esiin.

Kantaminen yhdessä usean henkilön kanssa vaatii koordinointia. Harjoittelu auttaa myös kantoliinojen kanssa toimimista. Teknisesti haastavin hetki kantajille on arkun laskeminen hautaan.

– Kuolema on luonnollinen osa meidän jokaisen elämää. Siihen voi surun lisäksi liittyä myös lohtua silloin kun kärsimys päättyy, Piispanen sanoo.

Hän opiskelee parhaillaan terveydenhoitajaksi ja on kohdannut kuolemaa myös perhepiirissä.

Roosa Piispaselle oman ukin kuolema ja saattomatka oli levollinen kokemus. Hänen mielestään hautajaisten ei tarvitse olla vain surullinen hetki, koska silloin myös juhlitaan lähtijän elämää.

– Ukin kuoltua vuosi sitten laitoimme yhdessä suvun naisten kanssa hänet arkkukuntoon. Pesimme ja puimme hänet ja kävin mummon apuna sopimassa hautajaisjärjestelyistä, kertoo Piispanen.

Naisen käsi pitelee ruumisarkun kantoliinaa arkunkantoharjoituksissa.
Arkunkantajakoulutukseen osallistujista oli naisia tällä kertaa noin neljännes. Naisten osuus vapaaehtoisten arkunkantajien joukossa on kasvussa. Kuva: Ari Haimakainen / Yle