Riina Katajavuori: Dari, hindi, urdu ja suomi

Venäläisissä klassikkoromaaneissa ylhäisten venäläisperheiden lapset puhuivat vanhemmilleen ranskaa. Aatelisto halusi lapsilleen monikielisen kasvatuksen. Pitkään se olikin vain aateliston etuoikeus.

Nykypäivän Suomessa monikielisyyskasvatus ei ole armopaloja, vaan samaa etuoikeutta tarjotaan kaikille.

Helsingin kaupungin kaupunkistrategiassa on päätetty, että helsinkiläisten kielitaitoa monipuolistetaan lisäämällä kielikylpy- ja kielirikasteista opetusta ja kasvatusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ensimmäisen vieraan tai toisen kotimaisen kielen opetus aloitetaan Helsingissä jo ensimmäiseltä luokalta. Se on ilo ja mahdollisuus, joka on syytä ottaa riemulla vastaan.

Maassamme on neljännesmiljoonan verran eri maista Suomeen saapuneita ihmisiä, jotka puhuvat kodeissaan ja suvuissaan lukuisia eri kieliä. Ja silloinkin, kun he puhuvat meidän mielestämme samaa kieltä, vaikkapa arabiaa, on hyvä muistaa, että arabimaailmaan kuuluu lähes 300 miljoonaa puhujaa, jotka voivat olla kotoisin Mauritaniasta, Marokosta, Tunisiasta, Algeriasta, Libyasta, Egyptistä, Sudanista, Palestiinasta, Libanonista, Jordaniasta, Syyriasta, Irakista, Kuwaitista, Saudi-Arabiasta, Jemenistä, Omanista, Arabiemiraateista, Qatarista tai Bahrainista.

Arabimaailman tanskalaisia ovat pohjoisafrikkalaiset, joiden arabiaa muiden on hankala ymmärtää.

He kaikki eivät puhu samaa arabiaa. Kirjakieli ja puhutut kielet eroavat toisistaan valtavasti, minkä vuoksi lukutaito on suhteellinen käsite. Arabimaailman johtavassa kirjankustantajamaassa Libanonissa sekoitetaan kieleen sanoja ranskasta ja italiasta, jolloin esimerkiksi syyrialaisten ja libanonilaisten välillä voi tulla väärinymmärryksiä sanastotasolla.

Arabimaailman tanskalaisia ovat pohjoisafrikkalaiset, joiden arabiaa muiden on hankala ymmärtää.

Meillä Suomessa lisääntyy sellaisten lasten määrä, jotka elävät sujuvasti monikielisessä maailmassa ja tulevat toimeen useilla eri kielillä, vaikka eivät ehkä osaa mitään näistä kielistä täydellisesti. Tämä ei ole kauhistus.

Monikielisyys on yleisempää kuin tulemme äkkiseltään ajatelleeksi. Vain pieni osa maailman ihmisistä elää yksikielisessä ympäristössä. Olen lastenkirjailijan työssäni tavannut pari vuotta sitten Suomeen tulleen irakilaispojan, jonka kotona käytetään turkkia, kurdia, arabiaa, turkmeenia, suomea ja englantia, sekä latvialais-italialaisen pikkutytön, joka puhuu lättiä, italiaa, venäjää, englantia ja suomea.

Tutkimusten mukaan tämänkaltaiset ihmiset dementoituvat muita hitaammin. Monikielisyys pitää aivot vireessä ja suojaa muun hyvän lisäksi vanhenemiseen liittyvältä muistin heikkenemiseltä.

Kirjastoväellä on huoli: miten saada kirjastoihin nekin ihmiset, jotka puhuvat äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia?

Meillä Suomessa on maailman paras kirjastolaitos, joka tasa-arvon takaajana on satavuotiaan Suomen suuri ylpeydenaihe. Nyt kirjastoväellä on huoli: miten saada kirjastoihin nekin ihmiset, jotka puhuvat äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia?

Kun tehdään näille ihmisille suunnattuja esitteitä, joissa toivotetaan joka iikka tervetulleeksi kirjastoon, on hyvä muistaa, että ”kirjasto” on monille maapallon ihmisille käsitteenä täysin tuntematon.

Mikä on kirjasto? Mitä siellä tehdään? Onko sieltä pakko lainata kirjoja? Miten saa kirjastokortin? Entä jos ei omista henkilöpapereita? Saako silloin tulla kirjastoon? Pitääkö siellä ostaa jotakin? Tarvitaanko rahaa? Onko kirjastossa mitään muuta kuin kirjoja? Löytyykö farsinkielisiä kirjoja? Saako siellä kuunnella musiikkia, käyttää nettiä, kysyä neuvoa virkailijoilta?

Kaikki nämä meille suomalaisille itsestään selviltä tuntuvat asiat voivat olla täysin uusia ja outoja monille muista kulttuureista saapuneille.

Helsingin pääkirjaston Monikielisessä kirjastossa on kirjoja 180 eri kielellä. Monikieliset ihmiset pystyvät löytämään kirjastopalvelujen kautta teoksia, jotka puhuvat heidän sydämensä kieltä. Se on äärimmäisen tärkeää. Eräs oman äidinkielensä opetukseen osallistuva oppilas muotoilee asian näin: ”Oman äidinkielen tunti virkistää kuin keidas. Tunnen, että siellä voin hengittää.”

Ymmärrän tuota oppilasta. Olen opiskellut peruskoulussa ja lukiossa englantia, ruotsia, saksaa ja ranskaa sekä yliopistolla venäjää, ja jokainen oppitunti on ollut kuin laittaisi rahaa pankkiin. Silti vain suomen kielessä, äidinkielessäni, on sanoja, jotka herättävät aistit ja tuovat muistojen hyöyn.

Suopursu. Räiskäle. Kiitolaukka. Vain omalla kielelläni ymmärrän ja nautin ne juuri näin. Kokonaisina, rikkaina, minun sanoinani.