Suomessa tuomittiin kansalais- ja jatkosodan välisenä aikana 4500 ihmistä valtio- tai maanpetoksesta tai niiden valmistelusta vankilaan jopa ilman oikeudenkäyntiä. Tuomituista neljäsosa oli naisia, joukossa oli myös lapsia. Vangittuihin naisiin kohdistui monenlaisia raakuuksia kidutuksesta murhiin. Kuolemantuomioitakin pantiin täytäntöön. Viimeinen kuolemaantuomittu poliittinen naisvanki oli Martta Koskinen, joka teloitettiin syksyllä 1943. Artikkeliin on koottu ohjelmia naisvankien kokemuksista ja tutkijoiden selvityksiä heidän kohtaloistaan.
Kansalaissodan aikana 1918 naisia yleensä syytettiin osallisuudesta aviomiestensä tekoihin punakaartissa, toimimisesta punaisessa hallinnossa, sen huoltotehtävissä tai kaartin lääkintähenkilönä. Naisia teloitettiin yli 460. Määrä saattaa olla suurempi, sillä virallista tietoa kaikista kuolemantapauksista ei ole saatu. Erityisesti teloituksiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin järjestelmällisesti. Sodan jälkeen valtiorikosoikeuksissa tuomittiin noin neljätuhatta naista. Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt, että teloitetuista naisista suurin osa oli ollut kaupunkilaisia tehdastyöläisiä.
Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha 1918
Punaisten naisten demonisointi kansalaissodan aikana ja ajatukset rotuhygieniasta ovat tutkimusten mukaan olleet Suomen suurimman naismurhan taustalla. Lahden lähellä sijaitsevalle Hennalan vankileirille oli viety yli 13 000 punavankia, joista yli 2000 oli naisia. Vangeista alle 15-vuotiaita oli 289 ja osa heistä oli pikkulapsia. Vuonna 1918 Hennalassa teloitettiin 218 naista mielivaltaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Nuorimmat ammutuista olivat vasta 14-vuotiaita.
Tutkija Marjo Liukkonen toteaa radio-ohjelmassa Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha (2016), että teloitettaviksi määrättyjä naisia ei valittu sattumanvaraisesti. Perusteluina olivat muun muassa pukeutuminen pitkiin housuihin tai pitämällä hiukset lyhyinä. Nämä "housukaartilaisiksi" kutsutut naiset olivat aikansa radikaaleja, jotka halusivat muutosta asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Murtautuminen ulos perinteisestä naisen mallista synnytti suunnatonta vihaa kansalaissodan valkoisessa osapuolessa, sillä housukaartilaisten korskeuden katsottiin uhkaavan porvariston "puhdasta seksuaalisuutta". Teloitetut olivat Liukkosen mukaan myös muita naisvankeja nuorempia. Keski-ikä oli 20 vuotta.
Vankileirin johtaja, majuri Hans Kalm oli innostunut pataljoonaansa kuuluneen Lauri ”Tahko” Pihkalan ja tämän isoveljen Martti Pihkalan rotuhygieenisistä opeista. Vanhempi Pihkala oli kirjoittanut kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava (1918). Siinä hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä, että naisen tehtävä on synnyttää terveitä lapsia. Hän ehdotti muun muassa, että "yleiset naiset" suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja siirretään erityisiin laitoksiin, joissa tapauksia asianmukaisesti käsitellään eikä eikä koskaan vapauteta.
Hennalan naismurhista lisensiaattityön tehnyt Liukkonen lisää, että naisvankeja kohdeltiin äärimmäisen raakalaismaisesti muun muassa raiskaamalla mutta myös näännyttämällä nälkään ja janoon. Seksuaalinen väkivalta ja nöyryyttäminen olivat tavallista ja niitä joutuivat kokemaan myös nuoret tytöt. Surmatut naissotilaat jätettiin seksuaalisesti loukkaaviin asentoihin vaatteet revittyinä. Lisäksi on voitu osoittaa, että vankien keskuuteen annettiin tarttuvien ja kuolemaan johtaneiden sairauksien levitä.
Työläisnaisiin kohdistuneelle raa'alle kohtelulle haettiin laajaa yhteiskunnallista tukea. Tässä tehtävässä kunnostautui erityisesti porvarillinen lehdistö, joka suuntasi peitsensä ankarasti myös näitä naisia vastaan. Naiskaartilaiset saivat ankarimmat iskut. Keväällä 1918 lehdissä kirjoitettiin heistä "hylkyaineksina", jotka on siivottava yhteiskunnasta.Naiset olivatkin puhdistuksen keskiössä, koska he olivat ongelman ytimessä, jos haluttiin kitkeä punainen ongelma yhteiskunnasta juurisyineen.
Työväestön kuvaajana tunnetun Ilmari Kiannon lehtikirjoituksessa naiset kuvattiin "susinarttuina" tai "naarastiikereinä", ja tällaiset ahdistelevat pedot pitäisi ampua. Muutkin lehtikirjoitukset pitivät punaisia naisia "elukoina", joita kuuluikin jahdata pitkin metsiä.
Laki ja virkavalta valvomaan poliittista toimintaa 1920–1930-luvuilla
Kansalaissodan jälkeen Suomen työväenliike oli jakautunut kahtia, ja poliittinen oikeisto halusi pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä. Se otti valta-asemansa tueksi lainsäädännön ja sisäisestä turvallisuudesta vuonna 1919 perustetun Etsivä keskuspoliisin, joka kansan suussa sai nimen ohrana. Se valvoi vasemmistoa ja pyrki tukahduttamaan kommunistisen puolueen toiminnan. Punaisten Moskovassa perustama puolue oli Suomessa kielletty, mutta sen peitepuolueena toimi Suomen Sosialistinen Työväenpuolue. Etsivä keskuspoliisi ulottikin valvontansa myös muun muassa työväenyhdistyksiin, lasten ja nuorten järjestöihin sekä kirjailijaryhmittymään Tulenkantajiin.
Vasemmiston yhteiskunnallisen voimistumisen estämiseksi otettiin myös lainsäädäntö avuksi. Vuonna 1930 eduskunta hyväksyi Lapuan liikkeen painostuksesta ns. kommunistilait, joilla rajoitettiin kansalaisten paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta. Lisäksi yhteydenpito Neuvostoliittoon tai sen kansalaisiin sekä kommunistiksi todetun henkilön suojelu katsottiin maanpetolliseksi toiminnaksi.
Vuosien 1920 ja 1930 välisenä aikana noin 4500 suomalaista istui vankilassa syytettyinä valtio- ja maanpetoksesta. Heistä lähes tuhat oli naisia. Radio-ohjelmassa Valtiolle vaaralliset (2002) tutkija Reetta Riihimäki kertoo, että taustalla vaikuttivat vahvasti kommunistilait. Naiset saattoivat joutua pidätetyksi vaatiessaan työtä työttömille tai laulaessaan vappumarssin yhteydessä. Myös kommunistisen tai sosialistisen kirjallisuuden säilyttäminen sekä sen levittäminen tai työväenhenkisessä kokouksessa käyminen merkitsivät valtiopetoksen valmistelemista.
Reetta Riihimäen mukaan 1930-luvulla kiinniotetut naiset olivat yleensä nuoria ja naimattomia, kaksikymmentäluvun "uusia naisia", jotka haastoivat yhteiskunnan valtarakenteet toimimalla muun muassa kielletyissä poliittisissa järjestöissä. Kaikilla ei välttämättä ollut poliittista motiivia ja osa oli tullut tietämättään vedetyksi mukaan maan alle painuneen kommunistisen puolueen toimintaan.
Yhteistä 1930-luvulla tuomituille naisille oli se, että he kuuluivat työväestöön, kuten todetaan Hanna Savolaisen pro gradu -työssä Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan keskus- ja kuritushuoneyhteisössä 1924–1939. Poliittisin perustein Hämeenlinnan keskusvankilaan lähetetyistä naisista peräti 85 % kuului työväestöön.
Suojelulain perusteella vankilaan tai teloituskomppanian eteen 1939 –1944
Talvisodan puhjettua vuonna 1939 toisinajatteleva aines voitiin passittaa turvasäilöön eli vankilaan ilman oikeudenkäyntiä ja jopa ilman perusteluita ns. tasavallan suojelulain nojalla. Laki antoi valtiolle mahdollisuuden myös muunlaisen kansalaisten henkilökohtaista vapautta rajoittavan toiminnan.
Anna-Liisa Saarela oli 18-vuotias, kun kaksi autolastillista Valtiollisen poliisin (Valpo) miehiä tuli pidättämään häntä vuonna 1943 Turussa. Hänet tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomion syyksi kirjattiin rikoksen suosiminen, kun hän kuljetti "rauhanaiheista" postia Helsingistä Turkuun, Saarela kertoo vuonna 2002 tv-haastattelussa ( A-studio: Poliittiset naisvangit) . Myös vanhemmat sekä sisar pidätettiin vuonna 1944 Saarelan mukaan ilman erityistä syytä.
Poliittiset naisvangit lähetettiin Hämeenlinnan keskusvankilaan, jossa kurinpitotoimet vaihtelivat eri aikoina. Vuosien 1939–1944 aikana olot olivat poliittisille vangeille erityisen vaikeat. Tavallisimmat kurinpitotoimet olivat vesi–leipä-leipärangaistukset ja eristysselli. Vankilassa Anna-Liisa Saarela todisti myös vankeihin kohdistunutta silmitöntä raakuutta. Haastattelussa hän kertoo, miten hänen sellitoverinsa pahoinpideltiin niin vakavasti, että tämä toinen jalka katkesi. Kuulusteluissa vangittuja usein kidutettiin hengiltä, mutta lääkärit kirjoittivat kuolintodistukseen syyksi sydänkohtauksen tai itsemurhan.
Kiinniotettujen joukossa oli myös monia kulttuurivaikuttajia muun muassa kirjailijat Hella Wuolijoki ja Elvi Sinervo. Sinervo tuomittiin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Wuolijoki sai elinkautisen kuritushuonerangaistuksen maanpetoksesta.
Kokemuksia poliittisena naisvankina 1930-luvulla
Kaisa Junttila oli vain 21-vuotias vuonna 1930, kun hänet passitettiin ensimmäisen kerran Hämeenlinnan keskusvankilaan. Junttila oli ollut jakamassa Helsingin Sturenkadulla julisteita, joissa kerrottiin maan työttömyystilanteesta, kun Etsivä keskuspoliisi otti hänet kiinni ja vei Fabianinkadulla sijaitsevaan putkaan. Hän joutui myös vastuuseen puolueeseen liittyvästä kirjallisesta materiaalista, jota oli säilytetty hän asunnossaan.
Toisen kerran hänet pidätettiin 1939, jolloin hänet tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen maanpetoksen valmistelusta. Kiellettyyn kommunistiseen puolueeseen hän oli liittynyt vuonna 1927. Junttilan isä oli ollut aktiivinen työväenaatteen kannattaja. Junttila kertoi kokemuksistaan ohjelmassa Kaisa (1987).
Radio-ohjelmassa Vaan henkeä kahlita voineet ei. Poliittiset naisvangit - eräs vaihe Suomen historiassa (1983) Junttila muistelee, että poliittiset vankitoverit Hämeenlinnassa olivat suunnilleen hänen ikäisiään, joskin huomattavasti vanhempiakin oli. 1930-luvulla poliittisilla vangeilla oli erityisoikeuksia. Junttila kuvailee, että ulkoilua ei oltu vielä rajoitettu. Sunnuntaisin sellien ovet olivat auki, joten oli helppo käydä toinen toisensa luona. Lisäksi sai käyttää omia vaatteita.
Elli Parkkari kertoo Olli Ihamäen radiohaastattelussa vuonna 1989 (Elli Parkkari muistelee vankilassaoloaikaansa 1938–1944), millaista oli elämä poliittisena naisvankina. Vaikka vangit elivät erityksissä muusta yhteiskunnasta, tieto vankilan ulkopuolisen maailman tapahtumista kulki uusien vankitovereiden ja joidenkin lehtien kautta. Vankilaan sai alkuun tilata esimerkiksi Kauppalehden ja Kuluttaja-lehden. Niistäkin välittyi vankilan muurien sisäpuolelle uutisia yhteiskunnallista tilanteesta, kuten myös uusilta vankitovereilta. Apuna oli myös vankien välinen salainen kirjeenvaihto. Sodan kulkukin oli vangeille selvää, kun omaiset kirjoittivat niistä kirjeissään.
Parkkari kuvailee vankilaolosuhteita, jotka olivat erityisen ankaria jatkosodan alussa. Heiltä vietiin oikeuksia, joihin Suomikin oli sitoutunut. Esimerkiksi lehtiä ei voinut lukea, kirjoittaa tai ulkoilla juurikaan. Muutos parempaan tapahtui jatkosodan loppuvaiheessa, kun liittoutuneet etenivät. Esimerkiksi vangit saivat ylimääräisiä ulkoiluaikoja. Kesällä 1944 turvasäilössä olleet naiset siirrettiin erityisiin parakkeihin, joihin oli tehty heille asuntoja. Parkkarin mukaan olot vankiloissa helpottuivat aina sitä mukaa kun Neuvostoliitto eteni.
Martta Koskinen – viimeinen kuolemaantuomittu naisvanki
Martta Koskinen oli ainoa nainen, joka teloitettiin maanpetoksesta jatkosodan aikana. Koskisesta kirjan (Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä, 2016) kirjoittanut ja dokumenttielokuvan (Ompelijatar, 2015) tehnyt Ville Suhonen kertoo haastattelussa Helsingin Kirjamessuilla (2016), että Martta Koskisen poliittinen ura alkoi jo kansalaissodan aikana, kun hänet houkuteltiin punakaartiin. Hänet vangittiin punaisten vastarinnan luhistumisen aikoihin ja tuomittiin viiden vuoden kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 10 vuodeksi vielä tuomion kärsimisen jälkeen. Koskinen kuitenkin armahdettiin tuhansien vankien kanssa 1918.
Vapauduttuaan hän kouluttautui ompelijaksi ja oli aktiivinen työväenyhdistystoiminnassa. Vuonna 1933 hänet ilmiannettiin ja vangittiin kommunistilakien perusteella. Martta sai kahden vuoden tuomion kielletyn materiaalin levittämisestä. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi.
Vankilassa hän tutustui vuonna 1934 Hertta Kuusiseen, Suomen kommunistipuolueen jäseneen. Vankilan jälkeen Hertta Kuusinen puolestaan tutustutti Koskisen mm. kirjailija Hella Wuolijokeen ja otti hänet mukaan vuonna 1940 perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toimintaan. Keväällä 1941 Valpo kiristi otettaan vasemmistolaisista, joita lähetettiin turvasäilöön. Sinne vietiin myös Kuusinen.
Martta Koskinen järjesti piilopaikan Kuusisen sulhaselle Suomen kommunistisen puolueen Yrjö Leinolle, ja alkoi toimia tämän viestinviejänä. Mutta hänet ilmiannettiin ja pidätettiin. Koskisen viimeinen taival alkoi joulukuun viides päivä 1942. Hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen, eivätkä armonanomukset hyväksytty. Viimeisenä toivona oli vielä presidentti Risto Ryti. Myös presidentti hylkäsi armonanomuksen, sillä Koskisesta oli päätetty tehdä varoittava esimerkki. Martta Koskinen teloitettiin ampumalla syyskuun 28. päivä 1943 Malmin ampumaradalla.
Lähteet: Naisia turvasäilössä, toim. Ulla-Maija Peltonen, Helsinki, 1989; Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus (Alkuteos Det kommer en bättre dag), Keuruu 1976; Suhonen Ville: Ompelijatar. Martta Koskisen elämä ja kuolema, Juva 2016; Helsingin Sanomat: Punaisiin naisvankeihin kohdistui erityistä naisvihaa, 6.10. 2011, Valkoiset teloittivat yli 200 punaista naista Hennalan vankileirillä,1.4. 2016; Yle uutiset: Hennalan vankileirillä tapettiin mielivaltaisesti yli 200 naista,1.4. 2016, Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikana 12.3. 2014; Suomen Kuvalehti: "Susinartut": Naiset punakaartissa 1918, 28.10. 2011; Hanna Savolainen, Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924 – 1939. Jyväskylän yliopisto, Suomen historia. 2000; Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918, Ennen ja nyt, 15.4. 2016
