Purjehdus kuuluu olympiadista toiseen Suomen olympiakomitean niin kutsuttuihin painopistelajeihin. Olympiakaudelle 2023–2024 huippu-urheiluyksikkö tuki lajia 340 000 eurolla, ja Suomi saikin karsintajärjestelmästä Marseillen regattaan peräti viisi venekuntaa.
Mitaliodotuksia kohdistui lähinnä Nacra-luokkaan, jossa Sinem Kurtbay ja Akseli Keskinen ovat parhaimmillaan saavuttaneet MM- ja EM-mitalin. Suomen parhaan venekunnan tulos Välimerellä oli 7. sija. Muille urheilijoille olympiaregatan vaatimustaso osoittautui aivan liian kovaksi kärkisijoitusten ja mitalilähtöjen näkökulmasta.
Purjehdusjoukkuetta veti Marseillessa huippu-urheiluyksikön lajivastaava Toni Roponen. Mutta kun kattojärjestö Suomen Purjehdus ja Veneily ry sekä Olympiakomitea haluavat myöhemmin tänä syksynä kuulla, mikä meni tärkeimmällä hetkellä vikaan, raportin kirjoittaa melkoinen yllätysnimi.
SPV tiedotti 4. syyskuuta rekrytoineensa valmennusjohtajakseen virolaisen urheilupsykologian asiantuntijan Robert Päkkin, 38. Hän työskenteli purjehtijoiden Marseille-olympiaprojektissa psyykkisen valmennuksen asiantuntijana noin kolme vuotta. Päkk siirtyy purjehdusmaajoukkueen palvelukseen Olympiakomitean psyykkisen valmennuksen vastuuasiantuntijatehtävistä.
– Loistovalinta, kommentoi Roponen pitkäaikaisen työparinsa rekrytointia.
Täysin suomalainen
Vaikkei Päkk ole Suomen kansalainen, pitkää Suomi-taustaa täydellisine kielitaitoineen symboloi SPV:n toiminnanjohtajan, rekrytointiprosessia vetäneen Jan Thorströmin antama esimerkki.
Kun Thorström kertoo Yle Urheilulle myös ulkomaalaisten hakijoiden osoittaneen mielenkiintoa työhön, hän toteaa erikseen, että pikajuoksun EM-finalistin Hanna-Maari Päkkin aviomies oli järjestön silmissä täysin suomalainen hakija.
Vahvaa lajiosaamista SPV ei hakijoilta edellyttänyt. Päkk kertoo oppineensa kilpapurjehduksen taidollisesta, mentaalisesta ja fyysisestä vaatimustasosta kuitenkin paljon päättyneen olympiadin aikana.
– Minun piti työskennellä urheilijoiden kanssa pääosin Helsingissä Urheassa, mutta äkkiä tajusin, että hehän ovat koko ajan leirillä ulkomailla. Matkustin sitten perässä, koska psyykkisen valmennuksen vaatimaa luottamusta ei voi rakentaa etänä.
Urheilupsykologiaa ja urheiluhallintoa opiskellut tuplamaisteri korostaa olevansa nimenomaan valmennuksen johtaja, ei venekuntien valmentaja. Työn kansainvälisyys sekä kollegoiden että toimintaympäristön puolesta oli maailmankansalaiselle iso motiivi hakea työtä.
Suomen viidestä olympiavenekunnasta neljää valmensi ulkomaalainen, ja seuraava olympiaregatta Los Angelesissa vaatii lähivuosina runsasta läsnäoloa Kalifornian meri- ja sääoloissa.
Älykköjen kokoontumisajo
– Myönnän, että valinta oli yllätys, myönteinen yllätys, Päkk toteaa Yle Urheilulle Helsingin Lauttasaaressa legendaarisen Helsingfors Segelklubbin eli HSK:n satamassa.
Toinen suuri motiivi hakea oli lajin maine eräänlaisena älykköjen kokoontumisajona. Suomen taannoisista huippupurjehtijoista esimerkiksi Tuuli Petäjä-Siren on arkkitehti, Silja Frost (ent. Lehtinen) lääkäri, Sari Multala kauppatieteiden maisteri, Silja Kanerva juristi, Tuula Tenkanen diplomi-insinööri, Tapio Nirkko liikuntatieteiden maisteri ja niin edelleen.
Tällainen miljöö tietysti stimuloi akateemisesti lahjakasta valmennusjohtajaakin.
– Purjehdusperhe ja laji itsessään tekivät vaikutuksen sinä aikana, kun olin mukana. Urheilijat ovat älykkäitä, miellyttäviä, suoraselkäisiä ja hyvin tavoitteellisia ihmisiä. Purjehduksen omaleimainen piirre eli tiheästi tehtävät protestit ja vastaprotestit käsittelyineen vaativat kovaa moraalista selkärankaa ja erinomaista argumentointikykyä tuomarineuvoston edessä.
Esimerkiksi Veera Hokan ja Ronja Grönblomin olympiaregatan yksi kulminaatiopiste 49er FX -luokassa oli USA:n tekemä protesti ja Suomen vastaprotestin palautuminen käsittelystä bumerangina.
– Marseillen tuloksia selittävät samat asiat kuin huippu-urheilussa yleensä: valmistautuminen, olosuhteet, terveys, myös onni. Nyt esimerkiksi olimme oloissa, joissa tuulta oli meidän urheilijoillemme joko liikaa tai liian vähän. En halua korostaa mitään yksittäistä asiaa.
Tapper vai Uusitalo?
Ilca 7 -luokkaan valitun Kaarle Tapperin jo kolmas olympiaregatta jäi sairastumisen takia kesken. Tapperin aikainen kisavalinta ylipäätään nostettiin tikunnokkaan sen jälkeen, kun nuori Valtteri Uusitalo voitti luokan EM-kultaa Kreikassa helmikuussa.
Uusitalo löi muun muassa olympiakisoissa neljänneksi sijoittuneen Unkarin Jonatan Vadnain ja kymmenenneksi tulleen Irlannin Finn Lynchin.
Päkkillä ei ollut Suomen olympiavalintoihin vielä tällä kerralla osaa eikä arpaa.
– Yleisellä tasolla amerikkalainen tutkimustieto on löytänyt selvän korrelaation varhaisten olympiavalintojen ja olympiamenestyksen väliltä. Uusitalo on erittäin lahjakas ja potentiaalinen tulevaisuuden menestyjä.
Ongelmatilanteita syntyi Marseillessa myös Monika Mikkolan kanssa, johtuen pitkälti Ilca 6 -luokassa purjehtineen urheilijan omista valinnoista.
Ensin urheilijan yllätti se, että omaa autoa ei saanutkaan parkkiin olympiakylään. Sen jälkeen tuskaa lisäsi, että urheilijan ja Norjan joukkueen välisen yhteistyön katkeaminen Mikkolan omasta aloitteesta aiheutti isoja huolto-ongelmia kilpailujen aikana.
– Ongelmia synnytti kattojärjestö World Sailingin ja KOK:n vastuullisuusohjelma, joka olympiakisoissa rajoitti ympäristösyistä voimakkaasti maiden omien huoltoveneiden määrää rata-alueella. Missään muissa kisoissa ongelmia ei olisi ollut, Päkk sanoo.
Tiukka sitoutuminen
Purjehdus on sikäli erikoislaji, että venekunnat sitoutuvat muun muassa runsaan leirityksen ja ulkomailla kilpailemisen takia vahvasti ja varhain seuraavaan olympiadiin. Tämä koskee myös valmentajia ja rahoittajia. Tätä palapeliä Päkk alkaa koota heti, kun pesti 7. lokakuuta alkaa.
– 100-prosenttinen sitoutuminen tarkoittaa tietysti tiettyjä asioita esimerkiksi perhe-elämän kannalta. Se on monelle ison ja vaikean harkinnan paikka.
Yksi tärkeä rahoittaja on Olympiakomitea. Loppusyksyn lajiriihessä purjehduksen asemaa miljoonasatsausten painopistelajina puolustaa huippu-urheiluyksikön edessä valmennusjohtaja Päkk.
Läpihuutojutusta ei ole kyse, sillä vaikka purjehdus kantaa menestyslajin profiilia, tällä vuosituhannella Suomi on ollut olympiamitalitasolla vain Sydneyssä 2000 ja Weymouthissa 2012.
Kuluneiden 20 vuoden aikana eri olympialuokissa Suomeen on toki saavutettu 18 mitalia olympia-, MM- tai EM-kisoista, mutta isossa kuvassa lajissa arvostetaan lähinnä olympiamenestystä.
– Meillä on edelleen vahvaa ja tuoretta näyttöä siitä, että parhaat urheilijamme ovat kansainvälistä parhaimmistoa. Teemme erittäin hyvää tutkimustyötä lajin ympärillä. Vaatimustason määrittää globaali kilpailu, jossa olemme edelleen hyvin mukana, Päkk luettelee.
Pariisin olympiakisojen jälkeen Ilta-Sanomissa julkaistun, neljän urheilijan anonyymin protestikirjeen Päkk pani merkille. Hän korostaa, ettei tiedä kirjeen laatijoiden henkilöllisyyttä tai sitä, oliko mukana purjehtija tai purjehtijoita. Urheilijat kertoivat esimerkiksi kisakylämiljöön aiheuttamasta yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja kisajohtajien apaattisesta toiminnasta.
– Olympiakylä voi olla kova paikka, kun urheilija huomaa olevansa ympäristössä, jossa Suomen ennätyskään ei riitä mihinkään.
Päkk ei suinkaan ole ensimmäinen virolainen valmennusjohtaja suomalaisessa purjehduksessa. Märt Loogin päävalmentajakaudella 1995–2004 tuli jopa edellinen olympiakulta – Sydneyssä 2000 Thomas Johansonin ja Jyrki Järven voimin 49er-luokassa.
Sitä edellinen olympiakulta taas napsahti Päkkin synnyinmaassa Neuvostoliitossa, kun Tallinna järjesti finnjollapurjehtija Esko Rechardtille kultaisen Moskovan kisojen olympiaregatan 1980.
Myös isä Pariisin kisoissa
Robert Päkkin perheessä ei kuitenkaan purjehdittu, vaan pääosassa oli toinen perinteinen olympialaji, josta massat hieman karrikoiden kiinnostuvat neljän vuoden välein pariksi viikoksi. Isä Peeter Päkk kuului 12 vuotta Neuvostoliiton haulikkomaajoukkueeseen skeetampujana, yhtenä harvoista baltialaisista. Tiukoissa arvokisojen valintatilanteissa vähemmistökansallisuus ”onnellisessa” neuvostoperheessä ei koskaan ollut eduksi. Barcelonan olympiakisoissa 1992 Peeter Päkk edusti jo itsenäistä Viroa.
Myös isä-Päkk oli Pariisin olympiakisoissa akkreditointi kaulassaan, tosin satojen kilometrien päässä jälkikasvustaan Chateauroux'n ammuntakeskuksessa. Hän kuului Viron delegaatioon skeetampuja Peeter Jürissonin valmentajana.
Isänsä mittavan urheilu- ja valmennusuran ansiosta Suomi oli pojalle tuttu maa jo kauan ennen pysyvää asettumista maahan ensin opiskelijana ja sittemmin työelämässä.
Tokion olympiakisoissa 2021 Eetu Kallioisen neljättä sijaa skeetradalla pidettiin suorastaan sensaationa, mutta kisajoukkueeseen psyykkisen valmennuksen asiantuntijana kuulunut Päkk ei yllättynyt lainkaan.
– Olin ollut työharjoittelussa Ampumaurheiluliitossa, kun esimerkiksi Eetu ja Lari Pesonen (toinen Tokion skeetedustaja) olivat junioreita. Tein silloin erikoisalaani liittyvän tutkimuksen kilpailua edeltävistä tunnetiloista ja niiden vaikutuksesta urheiluun ampumaurheilussa. Se on yhä ainoita tutkimuksia alallaan.
Perinteisen ekspertti
Lapsuudenkodissaan Tartossa poika-Päkk ei kuitenkaan vastannut savikiekkojen kutsuun, vaan hän päätyi Viron tuolloin talvisemman menestyslajin eli maastohiihdon pariin Tartu Suusaklubin riveissä. Parempi etenemistapa oli perinteinen, samoin kuin aikansa tähtihiihtäjien Andrus Veerpalun ja Jaak Maen.
Houkutuksista huolimatta Viron juniorieliittiin kuulunut Robert Päkk ei siirtynyt käymään urheilukoulua 40 kilometrin päähän kotoaan, hiihtomekka Otepäähän. Hän kävi mieluummin erittäin arvostetun lukion Tartossa.
Kipinä urheilupsykologiaan syttyi lopullisesti urheilustipendiaattina alaskalaisessa Fairbanksin yliopistossa. Vuonna 2015 Päkk palasi USA:han, kun hänen nykyinen vaimonsa liittyi maineikkaan Lance Braumanin, satasen tuoreen olympiavoittajan Noah Lylesin valmentajan, vetämään pikajuoksuryhmään Floridassa.
Urheilupsykologiaan erikoistunut, liikuntatieteiden maisteriksi Jyväskylässä opiskellut vaimo työskentelee hänkin psyykkisen valmennuksen asiantuntijana, myös Suomen arvokisajoukkueissa.
Kulissit romahtivat
Ennen Floridan-jaksoa Robert Päkk työskenteli valmennuspäällikkönä kotimaansa hiihtoliitossa. Kansallissankari, nelinkertainen arvokisavoittaja Veerpalu oli 2011 saanut pitkän, sittemmin vetoomusmenettelyssä kaatuneen dopingkilpailukiellon.
Vuonna 2019 Seefeldin MM-kisoissa Viron veridopingin varaan pystytetyt hiihtokulissit romahtivat lopullisesti, ja pesuveden mukana meni myös maan mahtavin lajivaikuttaja, pitkäaikainen päävalmentaja Mati Alaver.
Päkk seurasi uutisointia Suomesta; kyse oli hänelle hyvin tuttujen ihmisten inhimillisestä tragediasta.
– Kyllä se hieman yllätti, mutta isossa kuvassa Viron huippujen niin sanottu kunnonajoitus tahtoi arvokisoissa onnistua poikkeuksellisen hyvin, hän sanoo hymyillen.
Vaikka maastohiihdolla ja kilpapurjehduksella ei äkkiseltään luulisi olevan yhtymäkohtia, Toni Roponen löytää niitä nopeasti:
– Vuosi pitää rytmittää tarkasti. Kummassakin ollaan olosuhteiden armoilla. Pitää harjoitella tulevat kisaolosuhteet huomioiden. Logistiset asiat korostuvat, välineistä puhumattakaan. Ollaan poissa kotoa helposti se 180 päivää vuodessa.
