Olen väkivallan tutkija, olen tottunut todistamaan ja analysoimaan hirveyksiä. Nyt väkivallan liiallisuus, erityisesti palestiinalaisiin kohdistuva silmitön julmuus ja sen salliminen, on ylittänyt sietokykyni.
Ristiriita ihmisten todellisuuksien välillä tuntuu mielettömältä. Miksi minun elämäni on suojelun arvoinen ja toisen elämä ei edes suremisen arvoinen?
Olen halunnut vetäytyä, vaieta ja olla kuin saksalaisen Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) moraalifilosofian ”kaunis sielu”: ihminen, joka tuomitsee pahan, mutta kieltäytyy käsittelemästä sitä, ja vetäytyy kauas yhteiskunnan sotkujen keskeltä.
Vetäytyminen ei sinällään ole ongelma. Tärkeää on se, mitä ihminen tekee vetäytyessään. Pakeneeko hän vaikeuksia vai kerääkö voimia niiden kohtaamiseen?
Huomasin muuttuvani pelkästään kyynisemmäksi. Kielitoimiston sanakirjan mukaan kyyninen on ”pessimistisesti elämään ja muiden ihmisten hyvyyteen suhtautuva; pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, häikäilemätön”.
Poliittisesta järjestelmästä kyynisyys siivoaa pois ajattelun ja oikeudenmukaisuuden, huolenpidon ja mielikuvituksen.
Kyynisyys saattaa olla suojamekanismi voimattomuutta vastaan, mutta yksilölle tai yhteisölle se ei ole varsinaisesti hyödyksi. Kyynisyys ei johda hyvään elämään, vaan siihen, ettei hyvä elämä itselle ja toisille ole enää edes tavoite.
Poliittisesta järjestelmästä kyynisyys siivoaa pois ajattelun ja oikeudenmukaisuuden, huolenpidon ja mielikuvituksen.
Yllättäen kyynisyyteni sai kyytiä saunan lauteilla. Saunan puhdistavassa kuumuudessa muistin, että on monia asioita, joita voin muuttaa.
Mieltäni avartanut tapahtuma ei ollut tavanomainen saunailta vaan perinnesaunotus pienelle joukolle kollegoitani. Saunottaja antoi meille tulevaisuutta koskevia kysymyksiä, joita mietimme hetken hiljaisuudessa. Jokainen sai puheenvuoron, harjoittelimme kuuntelemista.
Minusta tuntui, että ajattelimme yhdessä. Se tarkoitti mielenkiintoa toisen ajatuskulkuja kohtaan ja oman ajattelun laajentamista ilman pätemistä tai kiirettä päästä itse ääneen.
Vilvoittelutauolla puhuimme siitä, miltä tuntuu tutkijana vastata kysymyksiin silloin, kun kysymykset tuntuvat vaatimuksilta ja niihin on väsynyt vastaamaan. Usein tunnen, ettei minulla ole riittävän hyviä vastauksia, en oikeastaan haluaisi vastata. Sitten puristan itsestäni ulos puhetta, jotta voin todistaa osaamiseni – ehkä myös olemassaoloni.
Mutta mikä pakko kysymyksiin on vastata ”kuin tutkija”, odotusten mukaisesti, arvovaltaa pönkittäen, kuten on tapana?
En tullut ajatelleeksi, että voisin itse määritellä, mitä haluan vastauksellani antaa. Ehkä haluan kysyä kysyjältä, mitä mieltä hän on, tai siirtää kysymyksen eteenpäin.
Oikeastaan voisin tehdä kysymyksellä, mitä haluan, kukaan ei estä minua. En keksi mitään vikaa siinä, että muutan keskustelun enemmän keskusteluksi.
Sellainen ei vain ole tullut aikaisemmin mieleeni. Ehkä olen pelännyt arvostelua, ehkä olen toiminut miellyttämisen halusta. Tai sitten en ole huomannut muutoksen paikkaa, koska asia ei ole tullut kenenkään kanssa puheeksi.
Ehkä olen pelännyt arvostelua, ehkä olen toiminut miellyttämisen halusta.
Yhteiskunnassamme ihmisillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet käyttää valtaa. Mikään teko omassa elinympäristössä ei kuitenkaan ole turha tai mene hukkaan.
On ainakin yksi asia, johon jokainen voi vaikuttaa. Omaa ajatteluaan voi muuttaa. Se ei ole pikkujuttu, sillä rakenteet olemme me itse. Ajattelun muutos on edellytys yhteiskunnan muutokselle.
Epävarmana aikana on syytäkin epäröidä ja vetäytyminen on hyvää aikaa kysymysten esittämiseen. Minulla on tapana tiedustella itseltäni: mikä aiheuttaa elämässäni kärsimystä, voinko toimia toisin, voinko päästää jostakin irti?
Susanna Hast on kirjailija ja tutkija, joka haluaa palauttaa mielikuvituksen arvostuksen arkeen ja politiikkaan.
