Ohjelmallaan hän tallensi vaiheen, jolloin moni suomalainen historiantutkija haki työhönsä uudenlaista otetta. Uutta oli myös se, että suuren yleisön toivottiin keskustelevan aiheista.
Vuonna 1983 tehty neliosainen radiosarja on kuunneltavissa Yle Areenassa.
Ratkaisevaa ei ole, mitä tutkitaan, vaan miten tutkitaan.
Matti Klinge (1983)
Mitä hyötyä historiantutkimuksesta on?
Suomalainen historiantutkimus oli 1700-luvun lopulta lähtien rakentunut empiirisen tutkimuksen varaan. Tulokset perustuivat toisin sanoen havaintoihin ja mittauksiin.
1980-luvulle tultaessa oltiin tilanteessa, jossa yhä useampi tutkija kaipasi teoreettisempaa lähestymistapaa. Koettiin, että pyrkimyksestä empiirisesti luotettaviin tuloksiin oli tullut tutkimusta jarruttava tekijä.
Kallenautiota kiinnosti, mihin suuntaan murroksessa oleva tutkimus oli menossa. Mikä oli historian asema yhteiskunnassa ja siellä käytävässä keskustelussa? Mitä oli tärkeää ja tutkimisen arvoista entä mikä oli historian asema muiden tieteiden joukossa? Oliko historiasta hyötyä?
Kallenautio haastattelee sarjan ensimmäisessä osassa akateemikko Eino Jutikkalaa, professori Yrjö Blomstedtia, dosentti Matti Viikaria ja dosentti Päivi Setälää. Heidän lisäkseen ohjelmassa kuullaan otteita professori Simo Heinisen, dosentti Risto Alapuron ja professori Matti Klingen luennoilta.
Ohjelma johdattaa muiden muassa seuraavien käsitteiden ymmärtämiseen: mitä tarkoittaa positivistinen historiantutkimus? Miten relatiivinen historiakäsitys muokkaa ymmärrystä menneestä? Mikä on kontrafaktuaalinen metodi? Mitä siitä seuraisi, jos unohtaisimme aikadimension?
Historiankirjoittaja seisoo nykyisyydessä ja katsoo taaksepäin. Hän on tietynlainen pitkien kehitystrendien muistuttaja yhteiskunnassa.
Yrjö Blomstedt (1983)
Talous- ja sosiaalihistoria tutkii tavallisen ihmisen elämää
Ohjelmasarjan toisessa osassa keskitytään talous- ja sosiaalihistoriaan. Nämä tieteenalat saivat alkunsa 1800-luvun lopulla, jolloin kiinnostuttiin tavallisten ihmisten jokapäiväisestä elämästä eri aikoina.
Kallenautio haastattelee aiheesta akateemikko Jutikkalaa, dosentti Kai Hoffmania sekä apulaisprofessori Jorma Ahvenaista.
Vähittäiskaupan vaiheisiin perehtynyt Kai Hoffman kertoo, miten ja miksi moni yritys on kirjoituttanut oman historiansa. Historiikeista oli hänen mukaansa vähitellen edetty historiateoksiin, jotka kattavat myös työväestön olojen kehityksen.
1980-luvulla moni suomalainen teollisuudenala odotti edelleen taloushistorioitsijan tarttumista aiheeseen. Metsäteollisuudesta oli tekeillä laaja historiateos, mutta esimerkiksi metalliteollisuus ei vielä ollut alkanut etsiä menneisyyttään.
Jorma Ahvenainen uskoo, että taloushistoria kiinnostaisi suurta yleisöä suuresti, jos se saisi tietää siitä.
Poliittisessa historiassa ei puhuta mitään tavallisista ihmisistä. Tämä valtaenemmistö pääsee ääneen talous- ja sosiaalihistoriassa.
Eino Jutikkala (1983)
Sosiaalihistoria näyttää yhteiskunnallisen muutoksen
Taloushistoriaan olennaisesti liittyvä sosiaalihistoria tuo tärkeää tietoa yhteiskunnan rakenteista. Se tutkii yhteiskunnan sisäisiä prosesseja ja eri väestöryhmien aseman ja elämäntavan muutoksia.
Siitä huolimatta sosiaalihistoria ei Kallenaution mukaan ollut edeltävinä vuosikymmeninä Suomessa juurikaan kiinnostanut sen enempää tutkijoita, kustantajia kuin suurta yleisöä. Ajan henki oli suosinut poliittisen historian tutkimista.
Tampereella 1970-luvun lopulla aloitettu tutkimus, jonka kohteena oli kaupungin työväestö 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1917. Työväen kysymystä oli aiemmin käsitelty poliittisen historian näkökulmasta, mutta nyt tutkijat halusivat tarkastella sitä sosiaalihistorian keinoin. Professori Viljo Rasila kertoo tutkimuksen tavoitteista tarkemmin.
Tutkijat Heikki Näreikkö ja Jouko Jaakkola kertovat johtopäätöksistä, joita he ovat tehneet työväestön aineellisesta elintasosta, sosiaalisen nousun mahdollisuuksista ja työväen sisäisistä ryhmistä. Ketkä pärjäsivät varsin hyvin, keiden olot kurjistuivat?
Kallenautio itse summaa, että tutkittavaa riittäisi esimerkiksi 1900-luvun erilaisista eliittiryhmistä, keskiluokan muodostumisesta sekä erilaisista ihmisryhmistä, kuten Suomen romaniväestöstä. Naiset ovat jo tulleet kohteeksi, seuraavaksi voitaisiin alkaa tutkia myös lasten sosiaalihistoriaa, hän miettii.
Sosiaalisen nousun ohella voitaisiin ryhtyä tutkimaan myös sosiaalista vajoamista.
Jorma Kallenautio (1983)
Poliittinen historia on ollut Suomessa poikkeuksellisen suosittua
Sarjan viimeisessä osassa pureudutaan poliittiseen historiaan ja sen suosioon juuri Suomessa. Ensimmäinen haastateltava professori Osmo Jussila pohtii, löytyykö syy Suomen nuoresta iästä ja koosta.
Muualla maailmassa poliittisen historian tutkimusta on 1800–1900-lukujen taitteesta lähtien vastustettu, mutta Suomessa itsenäistyminen ja toinen maailmansota vain kiihdyttivät sen harrastamista.
Professori Blomstedt puolestaan toteaa, että Suomessa on kiinnostanut etenkin 1930–40-lukujen poliittinen historia. Hän peräänkuuluttaa tutkimusta koko itsenäisyyden ajalta.
Dosentti Ohto Manninen on selvittänyt pikkuvihan aikaa 1740-luvulla ja pystynyt oikomaan aiempaa käsitystä aikakauden suomalaisesta identiteetistä. Hänen mukaansa sekä säätyläiset että rahvas kokivat selvästi olevansa osa Suomen kansaa erotukseksi ruotsalaisista ja venäläisistä. Kiintoisaa on, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla oli keskenään aivan erilainen suhtautuminen venäläisiin.
Osmo Jussilalta kysytään, millaisiin aiheisiin poliittisen historian tutkijoiden pitäisi jatkossa tarttua. Jussilan mukaan tärkeysjärjestystä ei ole, vaan koko historiaa on jatkuvasti tarkkailtava. Myös elävä elämä vaikuttaa siihen, mikä menneisyydessä oli tärkeää.
Me emme tiedä tänään, mikä huomenna on tärkeää.
Osmo Jussila (1983)
