Rock’n’rollin niin kuin minkä tahansa muun musiikkityylin tai taiteenlajin historia on täynnä ”ensimmäisiä”. He ovat niitä pioneereja ja tienraivaajia, joiden jäljissä myöhempien sukupolvien ja vähälahjaisempien opportunistien on ollut helpompi kulkea.
Little Richard eli Richard Pennimann (1932–2020) kuuluu itseoikeutetusti näiden ensimmäisten joukkoon.
Georgian konservatiivisessa pikkukaupungissa varttunut nuorukainen kanavoi amerikkalaisten teinien päät sekoittanutta musiikkityyliä kiihkeämmin, kiimaisemmin ja rahtusen ”vaarallisemmin” kuin kukaan aikalaisensa. Hän loi 1950-luvun jälkipuoliskon klassikkosingleillään kokonaisen kieliopin hysteeriselle ja hurmokselliselle rock’n’rollille.
”A wop bop a loo bop a lop bom bom” – erittäin hyvin sanottu!
Rock’n’rollin ”synnyssä” ei ollut kyse niinkään musiikillisista kuin teknologisista ja laajemmin kulttuurisista mullistuksista. Taiteessa hyvin harvoin kukaan keksii mitään varsinaisesti uutta; vanhat tutut elementit pikemminkin loksahtavat uuteen asentoon ja synnyttävät uusia kombinaatioita ja konstellaatioita.
Yhdessä ikimuistoisimmista saarnoistaan, vuoden 1997 American Music Awards -gaalan palkintopuheessa, Little Richard julistautui vaatimattomaan tyyliinsä niin rock’n’rollin keksijäksi (the innovator), perustajaksi (the originator), vapauttajaksi (the emancipator) kuin arkkitehdiksikin (the architect).
Hän myönsi kuitenkin isin ja äidin löytyvän jostain muualta:
”Rhythm and Blues had a baby and someody named it Rock’n’Roll.”
Uutta ja erilaista – vaiko sittenkin vanhaa tuttua aiempaa kiiltävämmässä paketissa?
Jopa pioneeri on osa jatkumoa
Little Richard on ilman muuta pioneeri, kun puhutaan rock’n’rollin historiasta. Mutta jos ajanlasku aloitetaan kauempaa, hän on osa jatkumoa siinä missä kuka tahansa muukin – artisti, joka poimi musiikkinsa raaka-aineita toisilta.
Karkeasti ottaen: vasen käsi svengasi Fats Dominon boogie-woogiea, oikea käsi paukutti Ike Turnerin hakkaavia rytmejä tyyliin, ja kurkusta purkautui paikallisen metodistikirkon pastorien raakaa gospel-hurmosta sekä Sister Rosetta Tharpen ja Louis Jordanin kaltaisilta esikuvilta omaksuttuja keikaisuja ja rääkäisyjä.
Little Richardin kultakauden (1955–1958) singlet (Tutti Frutti, Long Tall Sally, Rip It Up, The Girl Can’t Help It, Lucille, Good Golly Miss Molly…) ovat niin vastustamattomia, että kunniapaikka rock’n’rollin historiassa irtoaisi jo niiden perusteella.
Vielä levytyksiään suuremman vaikutuksen Little Richard teki lavaesiintymisillään. Jos konserttisalissa oli parvi, sieltä kannatti hypätä alas, eikä flyygeli pannut pahakseen oikeastaan mitään. Little Richardia on Mick Jaggerin ilkamoinnistakin pitkälti syyttäminen.
Kajalia, kynäviikset, pompadour
Musiikkiaan suuremmaksi hahmoksi Little Richard kasvoi kuitenkin ennen kaikkea sen takia, miten hän oli, miten hän eli, miten hän puhui ja miltä hän kajaleissaan, kynäviiksissään ja pompadour-kampauksessaan näytti.
Lisa Cortésin ohjaama dokumenttielokuva Little Richard: I Am Everything (2023) saa ensiesityksensä Ylellä osana Teeman Pride-kesää. LHBTIQ-yhteisölle Little Richard on ristiriitainen hahmo, jonka suhtautuminen omaan seksuaalisuuteen ja homoseksuaalisuuteen vaihteli vuoristoratamaisesti sen mukaan, kuinka tiukan otteen syvään juurtunut uskonnollisuus miehestä kulloinkin otti.
Vaikka Little Richard vielä 85-vuotiaana kristillisen tv-kanavan haastattelussa katsoi asiakseen tuomita homoseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden ”luonnottomana” ja ”Jumalan tahdon vastaisena”, koko elämän mittakaavassa vaakakuppi kallistuu positiivisen puolelle.
Teoillaan, sanoillaan ja ihan vain julkisuudessa näkyvästi olemalla artisti varmasti avarsi ihmisten käsityksiä enemmän kuin kavensi kenenkään ajatusmaailmaa David Letterman Show’ssa paholaisesta pauhatessaan.
Seitsemän pojan perheessä yksi homo ”pilasi kaiken”
Nyrkkisääntö: jos ihminen katsoo tarpeelliseksi väittää ettei piittaa pätkääkään muiden mielipiteistä, hän mitä todennäköisimmin valehtelee. Tämä on ehkä riipaisevin viesti, jonka Little Richard: I Am Everything -dokumentti onnistuu välittämään.
Kaikesta pöyhkeilystä, prameilusta ja bravadosta huolimatta Little Richard tuskin kaipasi mitään niin paljon kuin hyväksyntää ja arvostusta. Hän oli äidin tyttö, jolle isä ei antanut arvoa: 12 lapsen suurperheessä oli seitsemän poikaa niin kuin isä toivoi, mutta Richardin homous ”pilasi kaiken”.
Little Richard oli esikuva lukemattomille supertähdille Paul McCartneystä Princeen ja Tom Jonesista Michael Jacksoniin, mutta muusikkona hän ei koskaan saanut sitä arvostusta, jonka koki ansainneensa.
Arvostuksen – ja taloudellisen kompensaation – puute Little Richardin ja monen muun vähemmistöihin kuuluvan artistin kohdalla johtuu pitkälti musiikkibisneksen rakenteista. Rasismi, sovinismi, homofobia ja transfobia kukoistivat siellä läpi 1900-luvun – eivätkä ne ole vielä 2000-luvullakaan kokonaan kadonneet.
Arvostuksen puute johtuu osin myös Little Richardin omista valinnoista, jotka hän teki usein itseään suojellakseen. Olemalla narri, karikatyyri, ”homompi kuin kukaan muu”, hän oli turvassa; häntä ei tarvinnut ottaa ”vakavasti”, joten hän ei ollut myöskään uhka.
Yhtä dokumentin haastateltavista lainaten: Little Richard pystyi vapauttamaan kenet tahansa paitsi itsensä.
Little Richard: I Am Everything (2023) Yle Teema & Fem -kanavalla 27.6. klo 21.00 ja 3.7. Klo 12.00. Dokumentti Yle Areenassa 27.6.–26.7.2024.
