Hyppypukuihin liittyvä kohu on vaikuttanut mäkihypyn kansainväliseen loppukauteen Trondheimin MM-kisoista lähtien.
Kisoissa norjalaiset jäivät kiinni pukumanipulaatiosta. Skandaalista on kasvanut suuri musta luku mäkihypyn historiaan.
MM-kisojen jälkeen useampi norjalaishyppääjä on hylätty hyppypukujen tarkistuksissa maailmancupissa. Viimeisimpänä 20-vuotias Isak Andreas Langmo ei läpäissyt Planicassa karsinnassa tehtyä pukutarkistusta.
Mäkihypyn ja yhdistetyn edustajana Suomen hiihtoliiton johtokunnassa kymmenen vuotta istunut Lauri Kettunen on tutkinut mäkihyppypukuja vuosia.
Jyväskylän yliopistossa IT-tiedekunnan professorina työskentelevä Kettunen toteutti hyppypukujen mittauksen Lahdessa vuonna 2021. Se johti lopulta mäkihypyssä ja yhdistetyssä nykymuotoiseen hyppääjien kehojen skannausmittaukseen.
Tuolloin ensivastaanotto Kettusen tutkimukselle oli Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n kevätkokouksessa kriittinen. Suomen hiihtoliitto oli päättänyt tutkimuksien tekemisestä, mutta FIS torui Hiihtoliittoa siitä, ettei mittausta olisi saanut tehdä ilman FIS:n lupaa.
Erityisesti tulokset tyrmistyttivät. FIS oli väittänyt, että pukukikkailu olisi mahdotonta, mutta Kettusen tulokset osoittivat kolmen maan urheilijoiden hypänneen selkeästi muita suuremmilla puvuilla.
Nyt paljastunut norjalaisten tekemä pukuhuijaus on surettanut Kettusta. Hän kertoo Yle Urheilulle olevan harmissaan, että Norjan kaltaisella menestyksekkäällä mäkimaalla kasvaa paine huijaamiseen.
– Toisaalta kuunneltuani tätä keskustelua asiasta, niin kysymys ei ole edes siitä, mitä vain Norjassa on tapahtunut. Kysymys on enemmänkin siitä, että miksi tähän tilanteeseen on päädytty, kun on tiedetty jo kauan, että hyppypukujen kanssa toimimiseen liittyy tällaisia epämääräisiä seikkoja. Miksi tämä pääsee edes tapahtumaan?
Vertaus lento-onnettomuuksiin
Kettunen näkee norjalaisten kiinnijäämisen sattumana. Hän uskoo, ettei Norjan hyppääjäkaksikko olisi jäänyt kiinni ilman julkiseksi noussutta salakuvattua videotodistetta.
Hän ottaa vertauksekseen ilmailuonnettomuudet. Jos lento-onnettomuuksia yritetään ehkäistä sillä tavalla, että vain lentokapteenin ja perämiehen tehtävä on onnettomuuksien estäminen, silloin onnettomuuksia tulee muista syistä.
Samalla ajatuskaavalla mäkihypyn pukuasiassa ydinasiana ei ole se, miten kilpailunjohtaja ja varustekontrollista vastaava toimivat yksittäisissä kilpailuissa.
– Ongelma on syvemmällä. Kansainvälisen hiihtoliiton organisaation kulttuuri ei ehkäise näitä pukujen väärinkäytöksiä. Vertaa lentotoimintaa, jossa koko organisaatiokulttuuri perustuu onnettomuuksien estämiseen. Eli joka taholla pyritään, ettei ei-toivottuja tapauksia pääse syntymään.
Hän pitää FIS:n käyttämää valvontatapaa eli skannaukseen perustuvaa mittaustapaa hyvänä. Mittaustyön takana olevat henkilöt ovat professori Kettusen mukaan pyrkineet varmasti parhaaseensa mäkihypyn oikeudenmukaisuuden eteen.
Kettunen toivoo, että Kansainvälinen hiihtoliitto veisi itse kulttuuriaan ja toimintatapojaan siihen, että urheilijat saisivat kilpailla tasaveroisista lähtökohdista.
– Se on mielestäni se heikoin kohta. Kaikki muu on omasta mielestäni kerrannaisvaikutusta siitä.
Urheilijat tarvitsevat edustajan
Kettunen näkee tärkeänä ratkaisun saamiseksi sen, että urheilijoiden asemaa järjestelmässä vahvennettaisiin. Esimerkki nousee joukkuelajeista.
– Jääkiekon NHL:ssä pelaajayhdistys on olemassa oleva neuvotteluosapuoli kaikessa. He ovat osallisena neuvotteluissa esimerkiksi silloin, kun jääkiekkoilijat osallistuvat olympialaisiin.
– Hiihtolajeissa tarvittaisiin samalla tavalla oma yhdistys, heidän omat edustajansa. Silloin voisi syntyä mielekkäitä kompromisseja kaikkien tahojen kesken.
Tällä hetkellä tuo urheilijoita edustava taho puuttuu.
– Lainaan Samppa Lajusta, joka takavuosina tokaisi minulle kerran: ”Urheilijat ovat tämän päivän gladiaattoreita.” Siksi muutos edellyttäisi sitä, että joku pystyisi pitämään neuvottelupöydissä urheilijoiden puolta.
Kettunen mainitsee myös, ettei koe ongelman koskettavan vain mäkihyppääjiä ja yhdistetyn urheilijoita.
– Monissa yksilölajeissa itse urheilijoita ei arvosteta sen mukaisesti, minkä arvoisia he faktisesti ovat itse urheilulle, hän kuvailee.
Professori ottaa esimerkiksi sen, miten FIS jakaa tukirahaa maihin, joissa itse hiihtotoiminta on mitätöntä tai sitä ei ole lainkaan.
– Mietitään, mistä se raha tulee. Siinä urheilijoiden tekemä työ on aivan keskeistä sille, että sellaiset rahat ovat ylipäätään syntyneet.
Hän näkee epäkohdan siinä, ettei tällaiseen urheilijat sivuuttavaan rahanjakotapaan puututa. Edes Kansainväliseen hiihtoliittoon kuuluvat kansalliset liitot eivät juuri ilmaise tyytymättömyyttään tapaan.
– Se näyttää kielivän jollain tavalla sitä, ettei uskalleta. Tai sitten jos sitä (mielipiteenilmaisua) tehdään, niin pelätään, että mitä käy sille taholle, joka ottaa asian puheeksi. Sitä tarkoitan sillä, että koko organisaatiokulttuuri on jollakin tavalla vinoutunut, Kettunen toteaa.
